Luuk. 13: 1-5
Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”
On paljon helpompaa nähdä toisen tekemät virheet ja väärät teot kuin myöntää omansa. On helppo sanoa, älä tee noin ja kertoa, mikä olisi paljon paremmin. Omat elämänvalinnat tuntuvat ainoilta oikeilta. Olemme valtavan anteeksiantamattomia. Satutamme, toiset satuttavat, satutamme takaisin.
Gospelbändi kls. laulaa osuvasti: Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa, helppo toisen synnit tunnustaa, montako kiveä Jeesus heittikään? Montako? Ei niin, ei yhtäkään. Me seisomme usein taskut kiviä täynnä, valmiina viskomaan, valmiina päättämään, että tuo on väärin, tuo on syntiä, et ole minkään arvoinen.
Unohdamme, että päätösvalta tässäkin asiassa on Jumalan. Meillä ei ole varaa tuomita toisiamme, kun omassakin elämässämme olisi parantamista vaikka kuinka. Saatamme itse tehdä yhtä lailla virheitä, joista toisiamme syyttelemme.
Vaikka olisimme varmoja, että joku ihminen joutuu tekojensa vuoksi kauemmas Jumalasta, meidän tehtävämme on vain rakastaa. Vaikka olisimmekin joskus oikeassa, meidän ainoa tehtävämme on rakastaa. Tuomitsemalla ja syyttämällä emme varmasti saa aikaan mitään hyvää.
Tuomitseminen ja asioista päättäminen on Jumalan työ. Minusta Max Lucado kysyy fiksusti: Miksi tuomitset Jumalan puolesta? Oletatko, ettei Jumala osaa hoitaa omaa tehtäväänsä? Jos me tuomitsemme toisiamme, koetamme ottaa Jumalan paikan. Rakennamme kulissia oman elämämme peitoksi ja yritämme väittää, että olemme jotenkin parempia kuin joku muu, syntinen naapuri. Ensimmäisen väärän teon motiivi oli astua oman elämänsä herraksi. Tuomitessamme toimimme siis samalla tavalla kuin syntiinlankeemuskertomuksen ihmiset. Se ei kannata, vaan homma menee metsään, sen lupaan. Jumalan paikan ottaminen ei voi olla fiksua, sillä vain hän voi tietää, mikä on meille parasta. Loppujen lopuksi vain hän voi päättää.
Me emme voi ymmärtää sitä oikeudenmukaisuutta, joka mahtuu vain Jumalan sydämeen. Saattaa tuntua väärältä, ettei Jumala haluakaan pahaa sille, joka satuttaa meitä. Emmekö olekaan hänelle kalliita ja rakkaita? Kuitenkin jokainen meistä on Jumalan näkökulmasta syntinen, yhtä syntinen.
Voimme kuvitella, että synnit ovat pinossa jokaisen ihmisen pään päällä. Kun me kävelemme toistemme tasolla, näemme eri kokoisia syntitaakkoja. Taparikollisella on enemmän pahuutta kannettavanaan kuin minulla. Pienellä lapsella huomattavasti ohuempi pino. Vertailemme pinojen korkeutta, tuon kanssa en halua olla. Pyrimme sellaiseen seuraan, jossa olisi mahdollisimman matalat pinot pahuutta. Jumala ei näe asiaa näin, ei todellakaan. Jumala katsoo meitä ylhäältä ja näkee vain miljoonia ihmisiä, jotka kaikki kantavat syntejään ja vertailevat riidellen pinojensa korkeutta.
Jumala kärsii, kun teemme pahaa. Jokainen paha teko satuttaa joko meitä itseä tai jotakuta muuta. Jumalaa sattuu, kun hänen lapsiaan sattuu. Samalla tavalla kuin meissäkin herää suru, jos meille rakasta ihmistä kohdellaan väärin, Jumala katsoo suruissaan meidän puuhiamme. Hän voisi kostaa, suuttua ikuisesti sille, joka aiheuttaa eniten kipua. Jumala kuitenkin valitsee armon. Hän pystyy siihen, kieroilematta, huomauttelematta anteeksipyytävälle pahantekijälle enää ikinä. Tässä me eroamme Jumalasta ja siksi meidän tulisi jättää valta Jumalan oikeudenmukaisiin käsiin.
Kun elämässä tapahtuu jotain, mitä emme ole suunnitelleet, saatamme ajatella, että se on seurausta jostakin, mitä olemme tehneet. Evankeliumitekstin galilealaisten kohtalo oli arvaamaton ja käsittämätön, olisi helppo syyttää heitä heidän synneistään. Sekin olisi Jumalan suulla puhumista. Vastoinkäymiset eivät ole meidän vika, eivätkä kenenkään muunkaan. Jumala ei aiheuta kipua rangaistakseen tai omasta tahdostaan. Vaikka hän sallii myös ikäviä ja pahoja asioita, hän tulee surulliseksi meidän kivustamme.
Raamattu sanoo: Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa. Selittämätönkin kärsimys johtaa usein johonkin uuteen, vaikkemme kaikkein kamalimmalla hetkellä voi nähdä missään valoa. Minä ainakin olen sellainen ihminen, että vasta menetettyäni osaan kiittää ja vasta pudottuani osaan pitää kiinni.
Voimme pyytää Jumalalta mitä tahansa, mutta minusta paras rukous on vaikein: tapahtukoon sun tahtosi Jumala, sä tiedät, mikä mulle on parasta. Saamme opetella luottamaan, että vaikkemme ymmärrä miksi, kaikella on tarkoitus. Vaikeassakin tilanteessa voimme luottaa siihen, että Jumala pitää meistä kiinni. Kun annamme Jumalan päättää ja valita tien, olemme yleensä matkalla hänen luokseen.
Saattaa tuntua hurjalta, että niin armollinen Jumala haluaisi rangaista jotakuta. Tuomionkaan mahdollisuutta ei silti voi kokonaan häivyttää. Ajattelen, että armo jää melko tyhjäksi, jos ei ollenkaan ole muuta. Ellei ole syntiä, ei voinut olla sovitusta. Ellei orjuutta, ei lunastusta. Ellei tuhoa, ei pelastusta siltä. Tuhon omia, ellette käänny, sanoo Jeesus. Ei pelotellakseen, vaan herätelläkseen kääntymykseen. Eikä syyttääkseen, vaan saadakseen meidät näkemään synnit yhtä suurina ja ihmiset yhtä pieninä. Ei tuomitakseen, vaan korostaakseen huikeaa armoa.
Jokainen syntipino on liian suuri. Yksikin synti harteilla estää pääsyn pelastukseen. Se oli siinä, kaikki olemme tuhon omia, saattaa joku ajatella. Vain ellemme käänny, Jumala lupaa. Tämä puhe tuhosta ei ole uhkaus vaan lupaus. Lupaus siitä, että kun me vain uskomme, saamme osaksemme armon. Meillä on lupa jättää kaikki Jumalan käsiin.
Kääntymys on Jumalan työ. Se on jotakin kokonaisvaltaista, ajattelun muuttumista täysin erilaiseksi. Ajattelen, että kyse on ajattelun muuttumisesta nimenomaan suhteessa toisiin ihmisiin. Alamme elää anteeksisaaneena ja opettelemme antamaan anteeksi toisillemme. Kun ymmärrämme, kuinka paljon Jumala on rakastanut meitä, kuinka suunnaton ja ihmeellinen lahja armo on, pystymme irrottautumaan siitä ajatuksesta, että anteeksiantoa olisi tarpeen ansaita. Kun tajuamme, kuinka paljon olemme itse saaneet anteeksi ihan ilman mitään hyvittelyjä tai korvauksia, ymmärrämme, ettei meilläkään ole oikeutta olla antamatta anteeksi. Tällöin vierellemme mahtuvat vähitellen myös muut syntiset, sillä tajuamme olevamme kaikesta huolimatta Jumalan silmissä samalla viivalla.
Jumala on huolimatta epätäydellisyydestämme luonut meidät yhteyteen, hän toivoo, että tulemme toimeen keskenämme, rakennamme rauhaa ja yhteyttä. Rauhaa ei rakenneta erottelemalla ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin. Sen sijaan, että tuomitsemme, syyttelemme ja asetamme itsemme toistemme yläpuolelle, voimme kulkea toistemme rinnalla hämärässä, voittaa yhdessä vastoinkäymiset ja koettaa kääntää tätä maailmaa yhteisvoimin Jumalan puoleen. Meillä on lupa luottaa armoon jokaisen kohdalla ja saamme rukoilla: tapahtukoon sinun tahtosi.
