Juhlimaan tulkaa!

(köh köh, viisaat teologit unohtivat adventtikalenterin ennen varsinaista juhlaa... että tänään ei sitten ole kuvia, koska Tuuli, vaan Emilian sekavia sanoja.)

Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      - Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha
      ihmisillä, joita hän rakastaa.
    Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
    Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Tänään saamme juhlia vapahtajamme syntymää, riemuita siitä, että Jumala tuli meidän keskellemme ja antoi kaikkensa meidän vuoksemme. Me emme voi antaa Jumalalle vastalahjaa, eikä sellaiselle ole tarvetta. Ainoa, mitä Jumala toivoo meidän tekevän, on että luottaisimme elämämme hänen käsiinsä. Että uskoisimme, jotta meillä vain sitten olisi ikuinen elämä. (lisäohjeeksi saimme rakastaa, palvella ja iloita myös toisistamme ja luodusta. Mutta vaikka siinä epäonnistumme, armo kestää ja kantaa ja nostaa.) 

Tänä vuonna olen poikkeuksellisen monessa tilanteessa pysähtynyt keskustelemaan ja kysymään, onko joulun tarkoitus olla ilon juhlana naurua ja sen kaikua täynnä, vai onko myös yhtä sallittua viettää harrasta ja hiljaista juhlaa. Alunperin tiedekuntamme dekaanin puurojuhlapuheesta alknut keskustelu koski joululauluja, mutta laajeni helposti myös muuhun joulunviettoon. Jostain syystä, vaikka itse en osaa kumpaakaan puolta kokonaan omistaa, kirjoitan tottumuksesta hiljentymisestä ja rauhasta. Kuitenkaan minusta rauha, jota taivaallinen sotajoukko kaiuttaa, ei sulje pois naurua tai duurivoittoista iloakaan, (ei missään hengellisyydessä, eikä toisinkaanpäin, ei ole pakko nauraakaan) 

Minusta tärkeintä on, että Jumala saa olla läsnä - oli ilo sitten kaikuvaa tai ei. Rauhan ei tarvitse olla harrasta, mutta rauhassa on läsnä rakkautta.

Jumala toivoo, että tänäänkin kaikessa maallisessa (kauniissa ja tunnelmallisessa, tärkeässäkin) hälinässä ja tuikkeessa muistaisimme, mikä on lopulta tärkeintä ja missä meidänkin on helpoin ja rauhallisin olla (eli Jumalan lähellä). Meidän puolestamme Hän luopui pojastaan, ja meitä tuhlaajalapsiaan vastaan hän juoksee, meitä odottaa järjestääkseen kerran taivaassa riemullisen juhlan! Siksi minä haluan tänäänkin kiittää Taivaallista isäämme parhaasta lahjasta, jonka maailma sai kauan aikaa sitten. Haluan kiittää elämästä ja juhlasta, jota saamme tänään viettää kuninkaamme tulon kunniaksi. 

Lainatakseni jouluaamun jumalanpalveluksen saarnaa, muistutan siitä, että rauha ja rakkaus voivat olla (sekä hartaana, että riemukkaana) läsnä myös arjessa. Minä ainakin toivon osaavani joskus kantaa joulun rauhaa mukanani ihan jokaisena vuoden päivänä. 

Hyvää, rauhallista, riemun ja ilon täyttämää joulua!

- Emilia

Ja tapahtui niin kuin oli kirjoitettu

Neljäntenä adventtina iloitaan, Herran syntymä on lähellä:

Matt. 1: 18-24

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”

    Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:

     - Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,

      ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -

      se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.

Jouluna Jumala tuli keskellemme ihmisen muodossa, pienenä hauraana ja haavoittuvaisena lapsena, vauvana. Tapahtui niin kuin Vanhassa testamentissa oli luvattu. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sama Jeesus sovitti syntimme ristillä ja lupasi olla meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. 

Jeesus-lapsen syntymä oli ihme, jollaista varmasti ei Maria tai Joosef kumpikaan odottanut. Heillä oli samalla tavalla kuin meilläkin, nykyajan nuorilla ihmisillä, omat tulevaisuuden suunnitelmansa, jotka Jumala täysin tulollaan sekoitti. Minä ihailen Marian, ja aivan erityisesti Joosefin, luottamusta. Uskaltaisinko minä luottaa enkeliin, joka ilmoittaisi, että olen (vaatimattomasti) Jumalan pojan maanpäällinen äiti tai isä?

Jumalalla on joskus hassut keinot täyttää suunnitelmansa, keinot, joita emme välttämättä ymmärrä tai halua hyväksyä. Helpompi olisi ehkä uskoakin Jumalaan, joka olisi tullut maailmaan välkkyen ja hohtaen, taivaallisen sinfonian pauhatessa, pyhässä kirkkaudessa korkealta pilvien päältä. Joka joulu saamme kuitenkin ottaa supersankarin sijaan vastaan pienen ja heikon lapsen, joka makaa seimessä, eläinten syöttökaukalossa, köyhänä lian ja pölyn keskellä. 

Tärkeintä kuitenkin on, että saamme tänäänkin luottaa kaikkiin Jumalan lupauksiin. Saamme luottaa siihen, että ne täyttyvät myös meidän omassa elämässämme. Matt.28:20 Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

-Emilia

yksi syksy

Olen ollut hiljaa ja kävellyt joulukatua, ihmetellyt valoja, syönyt aamupalaksi piparkakkuja. Askarrellut maailman parhaan joulukortin. Rakastunut kaunokirjallisiin sanoihin. Viettänyt viikon jokaisena iltana joulua.

Varmasti liian monta kertaa sanonut, ettei musta ikinä tuu pappia, ja miettinyt vakavastikin sitä. Vastannut kysyttäessä kuitenkin aina joo. 

Viimeisenä aamuna kaupunkikodissa minä hyräilin Käy herra meitä siunaamaan, ja mietin että onpa tosiaan alakulon ja itkun täyteiset sanat. Viimeinen huuto vasten yötä, ja sellaista. Ja sitä hyräilin tentissä, jossa kysyttiin Tuomaan evankeliumista ja Uuden testamentin moraaliopetusten kehityksestä. Oli katkelmia evankeliumeista ja kirjeistä, enkä voinut kuin puoliääneen nauraa hysteriaani ne kysymykset nähdessäni. Ja tentin jälkeen hyräilin yhä ahdistuslaulua ja mietin, että eipä kai käynyt kukaan siunaamaan, en ainakaan huomannut. 

Huolimatta ihan kaikesta, neljä tuntematonta, kylmää ja hirmupitkää fuksisyksyn kuukautta ovat menneet. Ja yliopisto on varsin tuttu, ihmiset siellä, kauniinväriset luentosalit ja kirjaston pitkät hyllyt. Olen oppinut hiljaisia asioita, oppinut istumaan kaksi tuntia paikallani ja yllättämään ystävän kirjoittamasta esitelmiä tietokonetalossa. Kiertänyt kirppikset ja kirkot. 

Ja varmasti syvällistänyt myös uskontotieteen, filosofian, etiikan ja eksegetiikan painavien asioiden tuntemustani. Oppinut kreikkaa. Löytänyt ihan uusia seurakuntaonnihetkiä ja puhunut Jumalasta enemmän kuin ikinä. Löytänyt uusia ihmisiä. Tullut aina kotiin. 

Monina päivinä olen ihan oikeasti nauttinut oppimisesta. Ainakin eksegetiikan pienryhmissä, joissa vaikka puhuttiin useimmiten melkein aiheesta, naurettiin niin paljon, että viereisen työtilan tyyppi tuli sanomaan shh. Minusta on ihan tosi ollut melkoisen mielenkiintoista pohtia jeesus-kuvia eri maissa ja evankelistojen käsityksiä ylösnousseen ilmestyksistä. (Älkää luulko, pelkkää unelmaa en täällä saanut. On myös epäkiinnostavaa, kuten esim. eräs kieli, jota pitää osata, koska pitää löytää saarnaansa syvyyksiä alkutekstistä. Luulen, että moni pappi ei kovin usein löydä.)

Ja huolimatta rakkaudesta teologiaan, olen hymyillyt tänään lähinnä, koska ei enää tarvitse. Kolmeen ja puoleen viikkoon ei tarvitse kuulla Jeesuksesta muuten kuin ilosanomaa, ei tarvitse lukea yhtään akateemista sanaa. (vaikka vahingossa olisin kirjastossa halunnut lainata kirjan kirkon tulevaisuudesta, niin päätin kuitenkin, etten.)

joulun armo

Kolmannen adventin evankeliumi:

Joh. 3:26–30

Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: ”Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen.”

Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

Joulu on jo aivan ovella ja sitä ei voi olla huomaamatta. Helsingin kadut täyttyvät kiireisistä ihmisistä ostoskassit käsissään. Kauppojen kaiuttimet huutavat poroja ja kulkusia ja pukkeja. Normaalisti niin ihanan rennot ja huolettomat ystävät peittyvät epämääräiseen kerrokseen stressiä ja korttiaskarteluglitteriä. Tämän adventin tekstissä meille muistutetaan että eihän sen nyt ihan näin pitänyt mennä.

Evankeliumissa Johannes Kastaja puhuu joulun oikeasta tarkoituksesta: Jeesuksesta. Hänestä, joka tuli maailmaan pelastajana, jota kohti voimme kohottaa katseemme ja jonka vierellä voimme iloita. Joulussa juhlitaan maailman valoa, sitä, että mekin saamme olla vapaita. Se on joulun todellinen merkitys.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Joululahjat eivät ole pahasta. Eivät myöskään kinkut, kortit, pakettinauhat, yltiöiloiset joulurenkutukset tai muutkaan "maallisen joulun" elementit. (okei, joulurenkutukset on vähän pahasta. älkää sortuko niihin. jooko.) Tarkoituksena ei ole viettää joulua täydellisessä askeesissa meditoiden ja laulaen hartaita hymnejä. Olennaisinta on, ettei unohda joulun merkitystä. Ettei anna stressille valtaa. Jouluna kaiken ei tarvitse olla tip top. Jos siivous tai lahjat tai kortit stressaavat, on ihan okei jättää ne tänä vuonna välistä. Näin kliseisesti ilmaistuna: joulu on ihmistä, ei ihminen joulua varten. 

Tähän aikaan vuodesta on hyvä muistaa, miksi Jeesus syntyikään maailmaan. Koska me emme riitä. Eikä meidän tarvitse riittää. Mitä enemmän me annamme tilaa Jeesukselle elämässämme, sitä vähemmän meidän tarvitsee itse suorittaa ja stressata. Kaikki tulee olemaan okei vaikka syksyn ylppärit olisivat menneet ihan penkin alle, vaikka olisit unohtanut ostaa kaikki joululahjat, vaikka et jaksaisi siivota joulua varten. Joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan itseään ja Jumalaa. Voi huoletta jättää kaiken Hänen käsiinsä. Silloin saattaa huomata, että yllättäen kaiken ahdistuksen keskellä voikin hengähtää. Voi löytää jostain voimaa hymyillä ja osaakin yhtäkkiä keskittyä juuri oikeisiin asioihin. Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa. (Room.9:16) 

-Tuuli

siellä hän itse asuu heidän keskellään

Kuninkaasi tulee kunniassa, luvataan tänään.

Luuk.17:20-24

Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne." 
Opetuslapsilleen hän sanoi: ”Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: ’Hän on tuolla’, ja: ’Hän on täällä’, mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä.”

Mitä tarkoittaa se, että Jumalan valtakunta on täällä meidän keskellämme?

Turvallista se ainakin on, koska se tarkoittaa,  ettei meidän tarvitse valtakunnan perässä juosta maan ääriin tai välttämättä huolehtia siitä, että olisimme oikeassa messussa oikeassa kirkossa ja juuri tietyssä seurakunnassa. Ainakin minunlaisilleni seurakuntaseikkailijoille on siis lohdullista muistaa, että Jeesus on siellä, missä on edes kaksi tai kolme koolla hänen nimessään. Meidän pitää etsiä Jeesusta missä ikinä olemme, luottaen vain siihen, että Jeesus todella on meidän kanssamme, keskellämme.

On myös lohdullista, ja samalla jotenkin pakottavaa tietää, etten voi tarkkailla valtakunnan tulemista, en tietää enkä kirjoittaa sitä kalenteriin. Minun ei tarvitse ymmärtää puhetta lopun ajan merkeistä, koska Jeesus sanoo, ettemme me pysty niitä näkemään. Minun ei tarvitse valmistautua tiettyyn hetkeen, mutta toisaalta minun on oltava valmis jo nyt. Lohdullista on tietää, että Jeesus on keskellämme ja valmistaa ja kasvattaa meitä itse jatkuvasti.

Jeesuksen sanat voitaisiin kääntää myös "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä", mikä jostain syystä tuntuu minusta vielä asteen verran turvallisemmalta. Sillä jokin, mikä on minussa, ei varmaankaan pakene pois noin vain. Jokin mikä on minussa, on minussa, vaikka koettaisin joskus olla valtakunnankarkuri ja lähteä maanpakoon Jumalan valtakunnasta. Viisumini taivaaseen ei lopu, tai ainakin uusi myönnetään jo silloin, kun vain katson Jumalaan luottaen.

Ehkä meidän pitäisi, erityisesti adventin aikana, miettiä, miten voisimme tuoda valtakuntaa esiin kaikkien nähtäville. Ja tähän pätee minusta sama sääntö kuin ylistämiseen: kun Jumalan valtakunta on meissä, voimme ylistää ja tehdä valtakunnan työtä, kun teemme sitä, mihin Jumala meitä ohjaa. Lisäksi Jeesuksen tärkein käsky on melkoisen vahva ohje: rakastakaa toisianne.
-Emilia

maailman kautta kuljemme laulain

Ensimmäisen adventtisunnuntain ilosanoma:

Luuk. 19: 28-40

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.” Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle. Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:

  - Siunattu hän, kuningas,

  joka tulee Herran nimessä!

  Taivaassa rauha,

  kunnia korkeuksissa!

Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Ensimmäisenä adventtina alkaa uusi kirkkovuosi, saamme yhä uudelleen odottaa, ottaa Jeesuksen luoksemme, avata sydämemme aivan auki. Saamme riemuita parhaasta ja opetuslasten tavoin ylistää Herran suuruutta. Fariseuksia opetuslasten sanat inhottivat, ja he pyysivät Jeesusta hiljentämään iloitsevan joukon. Jeesus kuitenkin vastaa, että jos opetuslapset eivät ylistäisi, kivet huutaisivat heidän sijastaan. Eivätkä opetuslapset voi olla huutamatta.

Mekään emme voi lakata ylistämästä Jumalan suuruutta ja kunniaa, kiittämästä hänen armoaan ja rakkauttaan ja iloitsemasta  hänen pojastaan. Ajattelen, ettei kristitty voi olla vaiti. Helposti meistä tulee itsellemme fariseuksia, jotka kieltävät sen (ja vähintäänkin julkisen) riemun, helposti haluamme piiloutua väkijoukkoon. Mutta minusta tässä on kyse jostakin niin suuresta, ettei sellaisesta voi noin vaieta. 

Eikä se ylistys ehdottomasti tarkoita hoosiannan huutamista, ei virsimaratonia koulun käytävällä, ei välttämättä käsien nostamista, eikä mitään sellaista pakkoa, miltä ei tunnu. Voimme ylistää Jumalaa rakkaudessa, sanoissa ja teoissa. Voimme laulaa, kirjoittaa, tanssia, maalata, leipoa, koodata, halata, elää Jeesukselle. Tehdä sen niin kuin Herralle. 

Tänäkin adventtina on hyvä päivä soittaa sydämessä hoosiannaa, hyräillä ylistystä Jeesukselle, tervehtiä ja liittyä kokonaisesti opetuslasten joukkoon. Liittyä pyhään rakkauteen ja valtakuntaan. Kulkea laulaen halki maailman.

-Emilia

maata näkyy, yhäkin

Viikko sitten oli Turku, oli ystävät, oli jäähalli täynnä ihmisiä, oli tuttu juhla jo kuudetta kertaa. Emilia kertoi jo oman viikonloppunsa. (käykää lukemassa emilian ihanuutta) Halusin kuitenkin kirjoittaa vielä siitä, miten maata näkyi minulle.

Viikonlopussa oli paljon hyvää ja kaunista. Kls. ja permanto parhaiden kanssa, liian vähät yöunet, bussimatkojen keskustelut, hämmentävät kohtaamiset HK-areenan käytävillä. Jopa toiselta puolelta messukeskusta kaikuva ponileikki hymyilytti. (Ehkä vähän myös tuskastutti, mutta ihan hassulla tavalla. Jotenkin kotoisasti.) Oli outoa nähdä kofeiinihuuruissa keskellä yötä piirretty vaaleanpunainen yksisarvinen ihmisten paidoissa. Outoa ja todella huvittavaa ja aika hienoa.

Monet, monet tärkeätkin bändit kertoivat lopettavansa, ehkä lopullisesti. Tietty aikakausi on siis lopuillaan, mutta minua ei oikeastaan sureta. Ollaan saatu hyviä levyjä, nähty hyviä keikkoja, laulettu ripareiden siivouspäivinä epävireisesti. Ehkä on jo aikakin siirtyä eteenpäin. Musiikki ei katoa mihinkään, on vain mahdollisuus uusiin idän kansoihin ja katajaisiin ihmeisiin. Ja anyways, uskon että ensi kesänäkin puolet riparihartauksista ja -aamuherätyksistä alkaa silti tutuilla reggaesävelillä. Sekin on ihan hyvä.

Ihan parasta ihanuutta ei kuitenkaan ollut musiikki eikä nostalgia eikä edes pikakahvi pahvimukista lauantaiaamuna. (okei, kahvi on kyllä aika lähellä parasta) Upeinta oli pääpuhuja, Matt Popovits. Valitettavasti Popovitsin pitämää studiota ei ole videoituna, mutta perjantain ja lauantain puheet löytyvät youtubesta. (Katsokaa, jooko.) Ensimmäistä kertaa MNF oli minulle muutakin kuin fiilistelyä ja musiikkia ja kavereita ja vähänväleissäjosehtii-Jeesusta. Etenkin studiossa tuli oikeasti pohdittua asioita. Tuli aika valaistunut olo. Tuntuu, että tiedän vähän enemmän mitä haluan tulevaisuudellani tehdä.

Enää 355 päivää. Sitä odotellessa, #kiitoskaikesta. Erityisesti mahtavat nuorisotyönohjaajat jotka vuodesta toiseen kuskaavat meitä Turkuun ja takaisin. Ootte parhaita.

Maata näkyvissä -juhla

Odotin marraskuuta, ja kerroin, että marraskussa nauran. Ainakin kolme päivää kokonaan, läpi täysin, ja se oli totta.

Kiitos idän ihmeitten, katajaisen kansan ja kls.n, muidenkin, jotka lavalle kiipesivät. Tulee ehkä ensi vuonna ikävä mongolihattumiehiä ja c-hallin reggaegospelia, mutta silti, noissa kolmessa päivässä oli sellaista ääntä, ettei se ehkä kuitenkaan katoa. Kiitos ystävien, kiitos tuomaksen ja panun ja annan, jotka meidät turkuun raahasivat. Kiitos Jumalan.

Eivät ne minusta olleet siinä mielessä hengelliset kolme päivää, että olisin valtavana tuntenut pyhyyden joka hetki. (vaikka välillä vahvasti kyllä) Ehkä tämä syksy on muutenkin levännyt niin Jeesuksen käsissä, ettei enää helposti tule usko lähemmäksi tai tuntuvammaksi. Mikä on kai ihan hyvä siis, eikä se räjähtävän pyhyyden puuttuminen haitannut, ei missään tapauksessa ollenkaan. Ei aina tarvitse ennen juhlaa harhailla eksyneenä, joskus voi Jumalaa juhlia oltuaan lähelläkin! 

Onneksi silti odotin, vaikka ehkä luulin odottavani muuta. Enemmän sain yhteyttä rakkautta naurua iloa valoa ja ääntä kuin pitkään.

Rakastan valtavia messuhetkiä, joissa tuhannet nuoret laulavat enkelien ja kaikkien pyhien tavoin. Silloin oli se pyhä lähellä. (vaikka siinä mietin, kuinka kiva olisi joskus tuollaisessa messussa olla toimittamassa sitä valkoisessa, ja sitten aivot tajusivat, ettei se kertakaikkiaan ole mahdollista, ei ikinä koskaan tuolla. Jotenkin hassu havahtua sellaiseen, miten en ollut ajatellut edes, vaikka tiennyt varmasti kyllä. Muttei se vienyt iloa, vähän hämmensi.)

Ensi vuodelle kerron itselleni ja toisillekin vinkiksi:

-mene pääpuhujan studioon kuuntelemaan, vaikka uskoisit ymmärtäväsi vain sanan Jesus koko puheesta, sillä saat sieltä varmaan siltikin enemmän kuin monesta muusta (tämä ihan siksi vain, että nyt vähän harmittaa)
- kirjoita kivat raamatunkohdat vähän huolellisemmin, niin ei tarvitsisi ihmetellä jälkeen päin, mitä ihmettä on oivaltanut jostakin hassusta jakeesta
- kysy turkulaiskaverilta etukäteen, ennen akun loppumista puhelimesta, missä hän on ja aikooko olla niiden tuhansien joukossa
- suunnittele niin, ettei syöminen estä kivojen äänten kuulemista lavalla

Aion nauraa ensi vuonnakin marraskuussa, tule sinä kanssa.
#kiitoskaikesta !

SYNTIÄ.

Syntii vihaavii, armon alla kasvavii. Ja kuitenkin puolet ajasta niin eksyksissä, kaamosmielellä, karkuteillä ja Jumalaan vain välillä vilkuillen. Ensimmäisen kerran kunnolla havahduin syntisyyteeni, perisynnin olemassaoloon, ihmisyyden rumaan puoleen viime syksynä. Havahduin kysymään, miksi Jumala rakastaisi minua, mutta lähtökohtaisesti hyvä havahtuminen ja herääminen oli huono oikeastaan, koska kysymys oli aivan valtavan väärä.

Kesällä riittävän kauan armon alla levättyäni kysyin syntikysymyksen uudelleen. Tällä kertaa se kuului: ”Miksi teen syntiä, miksi en muista sen olevan väärin?” Sekin oli ehkä vähän vielä väärä kysymys, sillä tiesin vastauksen. Minä olen perisynnin alla, syntinen kokonaan, väistämättä.

Oikea kysymys olisi ehkä yksinkertainen ja hölmön kuuloinen. ”Mitä synti on?” Synti on asia, joka erottaa meitä Jumalasta, opetetaan ripareilla, mutta en minä ainakaan ollut kai ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa, että synti tulee minun ja Jumalan väliin. Vaikka Jumala on koko ajan minun kanssani ja näkee minut, minä en synniltä näe Jumalaani. En osaa etsiä oikeaa, katsoa kirkkaisiin Jumalan kasvoihin, kuulla taivaallisen isän ääntä. En vaikka kuinka juuri häntä haluan palvella.

Olen piirtänyt synnistä mustan kaavion muistikirjaani. Siinä synti valtaa maailman suurinpiirtein näin:

ensin olen minä, jonka tielle synti tulee. Ja synnistä on nuoli tuomiolle. Kuitenkin sen yli pääsee ristin avulla, ja ristiltä on nuoli taivaaseen.

Tärkein asia, jonka olen synnistä oppinut, lukee siinä alla:

Synti on syntiä koska

• ero Jumalasta (esim. riippuvuus, ottaa Jumalan tilan --> pahuus, häpeä --> emme halua tulla Jumalan eteen)
• asia muuttaa meitä (meidät on luotu Jumalan kuvaksi, emme rakasta toisiamme)
• lakkaamme arvostamasta sellaista, minkä Jumala on tarkoittanut hyväksi

- erityinen alttius synnille, kun emme jaksa huolehtia uskostamme, koetamme karata Jumalalta

Joskus minusta oli aika inhottavaa lukea Matteuksen viidettä, mutta tänä syksynä vuorisaarna ei ole niin ahdistava ollenkaan. tottahan se on. Ja oikeastaan, minusta vuorisaarnassa tärkeintä ei ole oppia välttämään niitä asioita, jotka Jeesus kieltää. (sitäkin) Suurin oivallukseni vuorisaarnan suhteen on ollut se, että jokainen synti, jokainen, on Jumalan silmissä yhtä suuri. Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen. (Matt. 5:21-22)

Minä olen ansainnut tuomion. Mutta minun pelastumiseni ei onneksi ole minun harteillani. Koko Jumalan valtavan suunnitelman pointti on jossain aivan muussa, hienommassa ja puhtaammassa: armossa, Jeesuksessa ja ristissä. (vain risti.)

On ihan uskomatonta ja uskomattoman hienoa, että jotain sellaista voi saada anteeksi kuin kaiken tehdyn synnin. Syntinen ihminen ei osaa antaa anteeksi itselleen tai toisilleen, mutta Jumala ei ole me. Jumala antaa anteeksi jokaiselle, yhä uudelleen ja uudelleen. Jumala rakastaa jokaista tuhlaajalastaan armossaan, ikuisesti, yli kaiken sen pahuuden ja väärän. Armo on lahja. Ja minusta armo on maailman hienoin lahja, kaunein ja arvokkain.

Herra olet suurin, mursit synnin muurin 

väliltämme jälleen, jotta riittäisin

Pyhän henkes tuulin rakkaudessas kuulin,

kannoit ristinpuunkin

 kiitos ja ylistys

pyhä valo voima

On hirveästi sanottavaa, ja sitten ei kuitenkaan. (en tätä siltikään kirjoita vain koska tuomas tai panu puhuivat niin)

Tällä viikolla olen ollut ihan hirmu onnellinen valon lapsi. Muutenkin viikko on ollut pyhä. Täynnä pientä hymyä ja valoa ja sitten kaikkea muutakin kyllä. Olen jatkuvasti saanut nähdä ja tuntea omien jälkieni vierellä toiset, kevyet askeleet. Ja kaikkien muidenkin ihmisten jäljissä Jeesuksen jäljet, kannoilla taivaallisen varjon, sellaisen suojan ja olon. Valon.

Olen kuullut, kuinka kadulla ja junanvaunussa kuullaan ja kerrotaan Jeesuksesta, kuinka joku kehottaa tuntematonta rukoilemaan. Olen pohtinut sellaisia, joita sitten seuraava vastaantuleva pappi tai muu pohtii ääneen saarnassaan. Olen vahingossa puhunut itselleni hartaustekstejä. Tajunnut vahvemmin vahvemmin vahvemmin, että koko maailma on Jumalan. Nähnyt, että Jeesus on meidän keskellämme arjessa, missä ikinä kuljet.

Sunnuntai-iltana kävimme suhella. Viimein valtavan pitkän puhumisen, odotuksen ja ihmettelyn jälkeen löysin ja uskalsin siihen valkoiseen kellariin. Huolimatta suurista odotuksista, se ilta oli täynnä valoa ja voimaa. Ne sanat, joita mies valkeassa villapaidassa edessä puhui, olivat samalla tosi tuttuja ja kulutettujakin, mutta silti aika voimallisia. Tosia sanoja. Sellaisista hetkistä, joina pyhyyden tuntee, jää sieluun  pitkäksi se kaikki valo, kirjoitin päiväkirjaani. Ja se pyhyys ja onni on tällä viikolla purskahdellut mielessäni joka päivä, joka hetki.

Tänään koti oli Sankarlassa, jossa pyhyys usein hukkuu meteliin. Silti autossa puhuin itselleni iltahartauden onnellisuudesta. Sanoin ääneen vahingossa, että elämän tarkoitus on olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. (Kiitos Tuomas. Autuas se, joka oli viime kevään nuortenillassa ja kuuli opetuksen.) Elämän tarkoitus on Jumalan armollinen rakkaus ja ihmisen vajaa lähimmäisenrakkaus, niin ajattelin. Elämän tarkoitus on rakkaus. Mitä hyvää voisimme tehdä vailla rakkautta? Mitä muuta meistä voi toisillemme olla? Mikä olisi elämän tarkoitus, jos ei rakkaus ja ristin rikkaus?

Elämäni onnellisimmat hetket ovat olleet hetkiä yhteydessä. Yhteydessä Kristukseen ja seurakuntaperheeseen, yhteydessä kaikkeen luotuun. Ja yhä: sellaisista hetkistä, joina pyhyyden tuntee, jää sieluun pitkäksi se kaikki valo. Ja sellainen valo on elämän tarkoitus.

Communio

Ehtoollinen on mysteeri, ehkä käsittämätön, ainakin hankala mahduttaa aivoihin. Mutta tärkeä kuitenkin.

Tänä syksynä olen käynyt messuissa ja myös ehtoollisella useammin kuin koskaan elämässäni. Erityisesti tänään pyhän aterian merkitys ja sisältö ihmetyttivät taas, kun olin itse ehtoollisavustajana tuomiokirkkoseurakunnassa. Eivät nämä lähes jokaviikkoiset messuilut ole ainakaan mitään valaistumista tuottaneet ehtoollisen ymmärtämisen suhteen. Ei minusta tuntunut taaskaan mitenkään ylipyhältä sen leivän ja viinin kanssa.

Pyhyyttä kaivatessa, mieleeni tuli kysymys, jonka pappi esitti minulle ehtoollisavustajakoulutuksessa alkusyksystä. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, hän kysyi. Selitin sekavia sanoja armosta, koska minusta armo kelpaa vastaukseki kaikkeen. Armosta ja Jeesuksesta ja mystiikasta puhuin. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, kysyn nyt kaikilta.

Meidän uskonkäsityksemme usein vaativat hirveästi käsittämistä. On oltava rationaalisia selityksiä, tarkkoja opinkappaleita, tajuttavia kertomuksia ja kaavoja kaikesta: Pyhän Hengen alkuperästä, ristinkuolemasta,  Jeesuksen ruuansulatuksesta. Tietysti, niitä selityksiä minä itsekin kaipaisin useamminkin.

Minulle ehtoollisen merkitys (yhä hirmu hämärä, sumuinen ja epävarma, ehkä vääräkin, en tiedä) on kuitenkin juuri se tietynlainen mysteerisyys. Se ettei minun tarvitsekaan ymmärtää, kerrankin niin. Jeesus tulee minuun, minä en tee mitään, edes ymmärrä. En edes yritä kehittää tarkkaa selitystä sakramentille. Jeesus on salatulla tavalla läsnä. Jeesus tekee taas kaiken puolestani. Armollista! Kunhan tottelen Jeesusta kerrankin jossain, syön ja juon ja teen sen hänen muistokseen. Olen rauhassa lapsi.





Miksi usko aikuisen analyysiksi muuttuu? Ei usko ole välttämättä ollenkaan mahdollista ilman rohkeutta vastaanottaa mysteeriä, luottaa.

Loppuun haluan vielä mainita täysin epäonnisesta päivästäni (Lähdin kotikotoa seitsemältä, että olisin ajoissa, kun minulla oli ehtoollisavustus Helsingissä kymmeneltä. Ajelin rauhassa Korsoon todetakseni, ettei täältä menekään junaa, jolla ehtisin. Ajoin Tikkurilaan, koska aikataulun mukaan sieltä menee kaksi. Eksyin, kysyin neuvoa, myöhästyin siitä ensimmäisestä, eikä toista junaa tullut. Soitin paniikissa melkein itkien kirkkoon ja sanoin, että tulen myöhässä. Harjoittelin pikajuoksua keskustassa, ja ehdin kuin ehdinkin melkein ajoissa. Läikyttääkseni viiniä lattialle ja failaillakseni alkoholittoman viinin kanssa.) Niin, haluan vielä kerjätä sääliä, ja kysyä, onks tää joku merkki nyt, ehkä musta ei pidä tulla pappia ainakaan?

Ps. Pyhä kabinetti (<-- klikkaa) on paras! (katso kokonaan, mutta jos et jaksa, niin 1:38, katso nyt ainakin tuosta)
Pps. ennakkoäänestys alkaa huomenna!
Ppps. armo

Ihmeellisiä ja väsyneitä

Olen yliopiston valtavassa tietokonetalossa, Aleksandriassa. Täällä ahkerat akateemiset istuvat nahkasalkkuineen pohtimassa 1800-luvun lapsuutta tai jotain algoritmeja. Minun piti kirjoittaa essee Gadamerin ajatuksista, mutta aivot umpisumussa ei nyt onnistu. Siksi kerron kuulumisista.

Tuntuu, että lokakuu tuli ja on marssinut vauhdilla vauhdikkaasti irrottanut minusta otteensa. Yliopistoa on ollut yli kuukausi, jo aika reilusti yli, enkä tunne oloani kuitenkaan viisaaksi. Olen oppinut hiljaisia asioita, hiljaista tietoa, sisäistänyt sen, ettei täälläkään oikeasti kukaan ole ylifiksu. Paitsi osa, mutten minä, eikä ehkä tarvitse. Täälläkin saa istua villasukissa jalat koukussa ja pelata subway surfia puhelimella luennoilla. (viimeksi mainittu ei siis tarkoita, että aiemmin olisi saanut, että täälläkään erityisesti kannattaisi, ei kannata)

Teologia tuntuu hiljaisella tavalla omalta. Sillä tavalla, etten haluaisi pois missään tapauksessa (vaikka välillä tuntui siltäkin), ja olen iloinen, että käytin viime kevätkuukaudet varhaiskristittyjen parissa enemmän kuin maailmassa. Kuitenkaan en jaksaisi oppia koko ajan. En jaksaisi tehdä ja olla aktiivisesti läsnä joka hetkessä, olen huomannut, ettei arki olekaan vain arkea, vaan aktiivisuutta tänä syksynä. Siitä kaikesta huolimatta olen melkein innoissani alkavasta kreikasta. Vaikka minulle on kerrottu kauhutarinoita neljän tunnin läksyistä ja muusta. Silti.

Eniten ominta on tänä syksynä ollut:
- koti
- agricola-messu, tulkaa tekin, sillä se on paras
- seurakunta siellä ja täällä, Kristuksen perhe (yhtä aikaa se on ollut kaukanakin)
- Nura Farahin Aavikon tyttäret -kirja, haluan suositella kaikille, sillä niitä oranssin sävyjä jaksan lukea kaiken muun kirjaintulvan keskelläkin

Ensimmäinen tentti oli. Istuin salissa ja katselin, kuinka ihmiset, ystävät, raapivat päätään, täyttivät konsepteja viisailla sanoilla, tai näyttivät epätoivoisilta. Minäkin tiesin jotain, vain yksi kohta oli ihan tyhjä, ja satuilin siihenkin tietoisesti väärin jostakin yliluonnollisesta.

Äkillinen kauhu kaikesta tehtävästä, palautettavasta ja arvioitavasta on kadonnut jonnekin tänään, pysykööt siellä. Vaikka oikeasti kannattaisi olla kauhuissaan, jos se saisi kirjoittamaan Gadamerin ajatuksista vähän tehokkaammin. Kun olen saanut vasta avattua tyhjän tiedoston. Onneksi sen palautus on vasta huomenna.

Onneksi kotikoti ei unohdu täälläkään, jos on tutustunut hulluihin seurakuntasankareihin. Kun jos ne hullut hassut ystävät saavat sunnuntai-iltana päähänsä tulla tuparivisiitille meille, niin tervetuloa vaan, välkomna ni är, mutta ensi kerralla pääsette sisään vain, jos tulette ennen kello yhtätoista, ilmoitatte etukäteen, ettekä silloin tule, kun joku on suihkussa. Niin hankimme teille pullaakin.

Muitakin ihmeellisiä asioita täällä tapahtuu, mutta niistä ei ole kerrottu tässä postauksessa. Tämä on kirjoitettu siksi, että välttäisin kirjoittamisen Gadamerista ainakaan ajoissa. siu.

lokakuu, sadetta ja irrallisia hetkiä

Viime viikko oli harmaa. Nyt jälkeenpäin tuntuu kuin koko viikko olisi mennyt juna-asemilla, läpimärissä kengissä, ilman lapasia, puoliunessa. Vaikka ehdinhän minä paljonkin tehdä: polttaa ruisleivät mikrossa, unohtaa sateenvarjon kotiin, melkein eksyä Herttoniemeen, altistua teologian fuksien kollektiiviselle opiskeluahdistukselle, leikkiä steariinilla Emilian katsoen tuomitsevasti vierestä, unohtaa avaimet ja soittaa ovikelloa yhdeltä yöllä. Ensimmäinen tenttikin tuli ja meni, aivan liian minimaalisella panostuksella. Ehkä ei olisi pitänyt olettaa, että Descartes ja Kierkegaard hiljalleen siirtyisivät aivoihini vain tenttikirjaa repussa kantamalla. Onneksi armoa riittää yliopistollakin, tentin voi aina uusia. Ehkä minustakin vielä joskus teologi tulee.

Keskiviikkona kun Emilia päätti olla järkevä, minä päätin etten olisi. Opiskelun sijasta päädyin Agricolamessuun. Sateisena iltana jopa Helsinki tuntui hetken kodilta kirkonpenkistä
katsottuna. Ehkä se oli tuttujen vihtiläisten määrä, ehkä kirkkosalin hämäryys tai ehkä yliväsymys, mutta Cola oli melkein oma maailmansa sinä iltana. Irrallaan pääkaupungin kylmyydestä ja syksyn harmaudesta. Vaikka papin puheet salaliittoteorioista ja kloorivedestä naurattivatkin, kirkossa olo oli hetken todellinen.

Eilen (tai teknisesti ottaen toissapäivänä) Emilia kirjoitti siitä, kuinka joskus tuntee olevansa huono kristitty. Minunkin on vähän ripittäydyttävä: puhelimen raamattusovellus on kovin huolissaan minusta. Elämä on välillä kiireistä eikä silloin ehdi tehdä kaikkea haluamaansa, sanoo sähköpostiviesti. Näyttäisi siltä, että olet hieman jäljessä YouVersion-raamattusuunnitelmassasi Evankeliumit. Niin, siltä tosiaan näyttää. Junamatkoilla on ollut helpompi kaivaa laukusta neulomisprojekti kuin selata puhelimesta Matteusta. Mutta olisiko okei joskus pitää vähän taukoa? Onko okei, jos ei aina vain jaksa? Tarvitseeko Raamatusta tehdä itselleen pakkopullaa kun ei vain ole fiilistä lukea? Nämä ei ole retorisia kysymyksiä. Kertokaa jooko, itse en osaa/tiedä/jaksa ajatella.

Toivottavasti ensi viikko on vähemmän harmaa. Joka tapauksessa aion viettää sen juoden paljon teetä ja kuunnellen Keaton Hensonia. Because nothing makes my day like sad bearded men with guitars.

vain yksi on tarpeen

Keskiviikkona Tuuli lähti agricola-messuun, mutta minua haukotutti. Pölyiset kirjat olivat liian paljon kesken, eikä ollut messufiilis, kiitosfiilis, ylistysfiilis. Ei ollut yhteysfiilis. Tuuli lähti messuun ja minä makasin sängyllä.

"mä oon ihan tosi huono kristitty!", totesin itselleni puoliääneen. Olisin jatkanut vielä muistamalla, etten ole avannut Raamattua kovin usein tässä, olen päättänyt, etten mene perjantaina nuorteniltaan, en palvele Jeesusta ollenkaan, en osaa rukoilla, en ymmärrä ehtoollisen merkitystä, en tiennyt keväällä, mitä * tarkoittaa messukaavassa. Ylipäätään, huono kristitty. Joinain päivinä rukous päättyy sellaiseen toteamukseen.

Keskiviikkona havahduin järjettömyyteeni heti sanottuani sen ääneen. Miksi sinne messuun olisi pitänyt mennä? Katselemaan kaunista alttaritaulua, itkemään filosofian tenttikirjapaniikkia, kaipaamaan kotiinko? Kertomaan Jumalalle ja muille colakävijöille, että olen hyvä kristitty, siksi kai ainakin osittain. Liian paljon juuri siksi. Liian paljon ihmisille jotain osoittaakseni, se ei kannata. Jeesus nimenomaan toteaa: tekopyhät ovat jo palkkansa saaneet.

Jostain syystä meillä on halu suorittaa kaikkialla ja kaikkea itsellemme, Jumalalle ja ihmisille näyttääksemme. Luullaksemme olevamme parempia.

Ei Jumala tarvitse meiltä mitään messukäyntejä, ei sitä, että osaisimme luetella ulkoa profeetat, nimeäisimme lapsemme heidän mukaansa. Emme me sellaista tee Jumalaa varten. (Luulen, että aika monesti tiedostamattamme haluamme muille kertoa, kuinka hyviä olemme, tässäkin) Messuun lähteminen silloin, kun ei oikeasti jaksa eikä kiinnosta, ei ole välttämättä hirmu hyödyllistä. "Silloin, kun on facebook-olo, on parempi olla facebookissa kuin pakottautua lukemaan Raaattua", opetti eräs pappi meitä isoskoulutuksessa.

Messuun lähteminen, käsien ristiminen, Jumalan sana ja ehtoollinen ovat pyhiä ja tärkeitä. Välttämättömiä uskossa kasvamiseksi, ainakin minulle.

Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa tai haluta. Miksi pitäisi olla superkristitty, kun tiedän, että armo riittää, risti riittää, Jeesus riittää. Minä en ikinä. Siksi uskosta on turha tehdä suorittamista tai pakottamista.

Luuk.10:38-42
Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."

Herran vastaus on hieno. Yksi ehdoton lempiraamatunkohtani muistuttaa minua siitä, mikä on tarpeen.

Kapteeni

Nauratti, kun näin tämän. Nauratti seuraavana päivänäkin, hölmö juttu, mutta silti. Mutta sitten mietin, että saattaa tämä kuva kertoa minun (ja uskon, että monen muunkin) elämästä aika oikeastikin. Sellaista ei välttämättä halua tunnustaa edes itselleen, mutta kuvaa katsoessa on tunnustettava. Ihan liian usein melkein tiedostamatta sanon Jeesukselle, että hei, sä oot taas tiellä, voiks vähän väistää? Ja toisinaan vielä paljon kovemmin, kylmemmin ja ylpeämmin.

Pyydän Jeesusta poistumaan, osoitan sydämeni ovelle. Minä teen niin silloin, kun monta hetkeä peräkkäin avaan Raamatun sijaan tietokoneen. Kun en liitä käsiä ristiin kuukauteen, vaikka toisaalta siltä tuntuisi. Kun mietin saarnan aikana kauppalistaa ja sanon Isä meidän väärin, koska keskityn ikkunoihin.  Kun jätän kertomatta, että oikeastaan haluaisin ehkä olla pappi, koska en halua olla liian hihhuli. Erityisesti silloin, kun teen sellaista, mistä en ole ihan varma, mitä mieltä Jeesus olisi.

Ei siinä ehkä sillä tavalla ole mitään kovin väärää. Tai väärää on, muttei erikoista. Mutta kuitenkin, Jeesus ei tullut maailmaan sitä varten, että me pyytäisimme häntä väistymään, piilottaisimme kaappiin tai pihavarastoon, tunkisimme ryttyyn ja ruttaisimme sängyn alle pölyttymään. Muuttaessa jättäisimme jälkeemme likaisen ja unohdetun Jeesuksen. Ongelma ei ole siinä hetkessä, kun pyydämme kerran Jeesusta väistymään vaikka koulutöiden tieltä, Jeesuskin jaksaa odottaa hetken. Virhe on siinä, ettemme enää halua nähdä Jeesusta ollenkaan. Että Jeesus siirtyy syrjään tieltä ja huristamme ohi niin, että pakokaasut vain leijuvat Jeesuksen päälle. Ja sitten ajamme ojaan, ilman Jeesusta.

Raamatussa Jeesus sanoo, minä olen tie, totuus ja elämä. Mitäpä jos pysäyttäisimme veneen ja ottaisimme Jeesuksen kyytiin, antaisimme Jeesuksen ohjata laivaa? Omaa pientä venettämme ja ihan tätä isoa seurakuntaa, Kristuksen valtamerialusta. Olen varma, että Jeesus olisi paljon parempi kapteeni kuin yksikään meistä. 

Tämän syksyn tavoite voisi olla, ettemme kovin monta kertaa ajaisi Jeesuksen ohi, emmekä tönisi Jeesusta kaappiin vaan pyytäisimme mukaan. Jeesus on oikeasti aika kiva ja cool tyyppi, enkä minä ainakaan halua eksyä tai ajaa karille.

Jeesus kiitos siitä, että sä oot valmis milloin tahansa hyppäämään meidän laivaan 

ja ohjaamaan sen pois niiltä vesiltä,  joissa sä et halua, että me eksytetään itsemme. 

Mä pyydän, että sä antaisit meille kaikille tänä syksynä sellaisen mielen, 

että me oikeasti haluttaisiin sut meidän laivan kapteeniksi ja luotettaisiin siihen, 

että sä ohjaat meidän elämää paljon paremmin kuin me itse koskaan. 

Tuu Jeesus kyytiin.

Aamen

elämämme, onnemme

Kello seitsemän: 70-lukuinen herätyskello isän lapsuudesta rämähtelee hitaasti, sammutan sen ennen kuin kuulostaa palohälytykseltä. Vedän peiton pään yli ja unohdan maailman vielä tunniksi. Vaikka oikeasti olisi kyllä kannattanut herätä silloin, kun piti.

Kello kahdeksan: Pakottaudun ylös, lysähdän räsymattolattialle ja teen hautausmaalla opitut muka-rutiini-jooga-venytykset, jotka saatan unohtaa viikoiksi. (vaikka ne ovat oikeasti ihan kannatettavat) Tuntuu virkeältä hetken.

Opiskelun välttämiseksi kuuntelen ylistystä (New wine Finland), kirjoitan päiväkirjaa, suunnittelen joululahjalistoja, haaveilen talvesta, keksin marjapuuron värisen vaatekriisin, etsin villasukkia ja luen yhden luvun Jesajaa.

Kello yhdeksän: syön leipää. Unohdan tahallani elämän leivän kirjoituspöydälle ja korvaan sen filosofialla, vaikken ymmärrä ollenkaan.  (Olen melkein varma, että jos selviän filosofiasta, selviän mistä vaan täällä.) Olemme juna-asemalla aikaisemmin kuin ikinä. Kello lupaa, että voimme syödä rauhassa sienirisottoa ja keskustella paastosta ja soijamaidon hinnasta.

Kello kaksitoista: Luentosalin valoja hämärretään, vaalea mies rykii edessä ja alkaa pahoitella kaikkia kurssiin liittyviä sekaannuksia. Suljen itseni maailmasta, keskityn käsialaan, runoihin ja turhuuksiin. En ymmärrä lopulta kauheasti, vaikka Tuuli hymyilee.

Kello neljätoista: Uskontotiede, johon väitän yhä rakastuneeni. Vieressä istuu tyttö, joka kuiskaa, että tuntuu kuin olisi istunut siinä koko päivän. Heitämme huonoa läppää vasenkätisyydestä ja ja vilvoitusjuomista. Luennoitsija kertoo epäkorrektin tarinan, jolle kaikki nauravat. Joku kysyy kysymyksen ja minä unohdun kirjoittamaan kauniisti otsikkoa, keskittymään taas koulussa väärään. Kuitenkin olen rakastunut kansanuskoon, magiaan, manaan ja shamaaneihin.

Kello kuusitoista: seison ratikassa matkalla jonnekin. Muutaman fuksin kanssa teemme pitsaa tuutorin valoisassa keittiössä. Nauramme hassuille teologijutuille ja valitamme tenttikirjojen sivumääriä. Puhumme siitä, voiko kristitty lukea Koraania tai meditoida. Pelaamme peliä, jonka minä voitan. On riparifiilis ja vähän outo, mutta kiva.

Kello yhdeksäntoista: Kävelen kivisiä katuja teologitoverien kera, keskustelemme opiskelusta. Joku kysyy, olenko pääorganisaatiosta vai jostakin herätysliikkeestä. Naurattaa, ja kerron olevani tavallinen, muka. Eksyn melkein Helsingin metroon, kun se on niin hankala, jos on kotoisin hevoskunnasta jostain muka-maalta. Lopulta istun oranssilla metropenkillä teologipojan kanssa, keskustelemme seurakunnista ja kodista ja saarnoista ja yhteydestä. Hän sanoo, että täällä on paljon hyviä paikkoja.

Kello kaksikymmentä kolmekymmentä: Minulle sanotaan nähdään huomenna, näemme söpön koiran ja vilkutan. Näen ensimmäistä kertaa ystävän juna-asemalla ja yllätyn. Menen vahingossa väärään junaan, vaikka tiesin oikean raiteen oikeasti. Väsyttää, enkä vieläkään avaa uskontotieteen tenttikirjoja. Ihmettelen, miksi.

Kello kaksikymmentäkaksi: En ole vieläkään opiskellut, kysyn voiko tähän aikaan keittää teetä, jos kurkkuun sattuu. Kohta sanon hyvää yötä.

Sinä olet voimamme, miekkamme ja kilpemme. 

Ahdingossa suojamme, muurimme ja linnamme. 

Sinä olet voittomme, vapautemme, rauhamme. 

Lopullinen suuntamme, elämämme, onnemme. 

Olen hyräillyt eilisestä Agricola-messusta tauotta.

Ps. Yuju-vilvoitusjuoma, eurolla kaikista R-kioskeista

A day in the life

 Heipä hei! Olen Tuuli, Emilian kämppis, teologian fuksi ja tämän blogin toinen kirjoittaja. Lisää musta voit lukea ylhäällä/alhaalla/sivulla olevasta linkistä joskus hamassa tulevaisuudessa, jahka saan semmoisen tehtyä. Tämä on mun torstai 18.9.2014.

Aamu alkoi samoilla rituaaleilla kuin aina ennenkin: puhelimen linnunlaulusoittoäänellä, miljoonallä torkutuksella ja lopulta raahautumisella keittiöön. Aamupalalla Emilia opiskeli, minä koomasin. Niin kuin aina. Onneksi on pikakahvi ja turkoosit Indiska-mukit, niiden avulla jopa minusta tulee aamuihminen. Sellainen, joka lukee Raamattua ennen kymmentä ja käyttää puoli tuntia meikkaamiseen, ihan vain koska kerrankin on aikaa.

 Puoli yhdeltätoista löysimme itsemme Korson juna-asemalta, kerrankin ajoissa. Aurinko paistoi pelottavan kirkkaasti, mutta onneksi ilma rauhoitti syksyisyydellään. Junamatkalla olisi varmaan pitänyt opiskella, mutta The National kuulosti korvissa unelmilta ja aamuiset maisemat olivat aivan liian kauniita ohitettaviksi, joten Esa Saarinen saa odottaa kirjahyllyssä vielä pari päivää. Kyllä mä aloitan ne uskontotieteenkin kirjat ihan tässä minä päivänä hyvänsä. Oikeesti.

 Oi Unicafe, sinä opiskelijain parhain toveri! En oikeasti tiedä miten pärjäisin ilman opiskelijaruokailuja. Kotona ruoanlaitto koostuu kirjaimellisesti makaroonista ja tonnikalasta. Porthanian parvekkeella oli kylmä, mutta seura oli hyvin emiliamaista ja ruoka oli hyvää. Paitsi Yuju. Opiskelijabudjetilla tuntuu väärältä kieltäytyä mistään ilmaisesta, mutta nyt parin viikon yujuilun kokemuksella voin kertoa, että se ei ole sen arvoista. Edes ilmaisena.

 Filosofian luento. Kielifilosofiaa ja metafysiikkaa. Odotan vielä, että päästään ihan perusjutuista vähän eteenpäin, niin ehkä mielenkiinnon taso nousee. Odotan myös sitä hetkeä, kun luennoitsija alkaa käyttää dioja word-dokumentin sijaan ja lopettaa o-kirjainten käytön ranskalaisina viivoina. Tämä toivo on elämämme ankkuri.

 Uskontotieteen luento. Magiaa, hirttoköysiä ja kuolleiden jäänteitä. Mitä muuta sitä kaipaisikaan iltapäiväänsä? (Vastaus: Yujuttomuutta. I'm not even kidding. Älä yujuile. Ikinä.)

Luentojen jälkeen suuntasin kotia kohti. Junamatkan alku sujui ihan mukavasti, kunnes Tikkurilassa päätin ihan pikkuisen vähän aikaa vain lepuuttaa silmiäni. Ja kappas, kun seuraavan kerran avaan silmäni, olen päätepysäkillä. Keravalla. Oho.

Ei auttanut muu kuin hypätä seuraavaan junaan takaisinpäin ja toivoa, ettei lipuntarkastaja satu samaan junaan. Kymmenen minuutin päästä olinkin jo turvallisesti koto-Korsossa.

Koska Emilia oli jäänyt viettämään sosiaalista elämää Helsinkiin, päätin viettää iltapäivää kotiseutumatkailun merkeissä.

Olen kuullut, että jotkut nimeltämainitsemattomat henkilöt (köhpanujatuomasköh) pitävät Korsoa jotenkin huonomaineisena ja alempiarvoisena. He eivät taidakkaan tietää, että täällä on ihkaoikea taikavesiputous! Legenda kertoo, että vesiputous toteuttaa hurskaiden ja puhdassydämisten kaikki toiveet. Itse olen kovasti viime aikoine pohdiskellut traagista televisiottomuuttani. Vesiputous oli tainnut kuulla toivomukseni, sillä mikäs muukaan putouksen juurella minua odottikaan kuin laajakuvatelevisio! Ja melkein ehjäkin!

Jos nyt ihan vakavissaan puhutaan, Korso on oikeasti aika kaunis paikka. Pitää vain osata etsiä oikeista paikoista.

Loppuilta onkin kulunut siivoillessa ja kirjoittaessa tätä postausta.

Jos jotain opin tänään, niin ainakin sen, että karuimmatkin paikat voivat olla juuri niitä, joissa on paras olla. Vaikka täällä ei olekaan tuttua seurakuntaa tai kaikkia ystäviä, niin Korso alkaa oikeasti tuntua jo kodilta. Ja se on tärkeintä.

(Tärkein opetus on kuitenkin tietysti se, ettei ikinä kannata yujuilla.)

Vain risti

Minä olen Emilia, 19, teologian opiskelija ja muka kovin akateeminen. Oikeasti olen aika rakastunut turhuuksiin, kuten teehen, pilkkuihin ja villasukkiin. Ja ehkä kaikkein eniten rakastan, mutta liian vähän muistan Jumalaa. Myös Tuuli opiskelee teologiaa ja on oikeastikin vähän akateeminen. Täällä minä ja Tuuli aiomme muistaa suurinta ja korkeinta ja olla aika avoimesti hihhuleita. (Jos minä ainakaan voin tästä enää enempää hihhuloida)

Yliopistosyksy on meidän molempien ensimmäinen. Kaikki on uutta, mutta samalla kaikki tuntuu tositosi omalta (paitsi filosofia). Huolimatta siitä, etten ikinä ehdi kirjoittaa kaikkea luennoilla, rakastan uskontotiedettä. Huolimatta siitä, etten osaa sanoa mitään, rakastan ruokapöytäkeskustelua kasteen ja ehtoollisen merkityksistä. En tiedä, onko tässä vaiheessa mitään varmuutta sanoa, mutta nyt uskon olevani siellä, missä minun kuuluu.

Uudenlaisen syyskuun alussa, yliopiston alkaessa, muutimme mukakaupunkiin, pois kotoa. Ihmeellistä on paljon, mutta melkein aavistamatonta oli, kuinka ikävä kotiseurakuntaa, punaisia tiiliä ja tuttuja ääniä, sanoja ja hymyjä voi olla. Kuinka vaikka kuitenkin ympärillä on mahdollisuuksia mennä minne vaan?

Se ehkä muistutti siitä, ettei Jumala ole vain punaisissa tiilitaloissa. Jumala ja koko kolminaisuus, turva ja armo, on kaikkialla siellä, missä minä olen. Risti kantaa ja riittää kaikkialla. Ja vain risti kantaa ja riittää ylipäänsä missään.

Minun elämässäni parasta ja ehkä pysyvintä on lapseus. Että tiedän, että minulla on oman (mahtavan) maanpäällisen perheen lisäksi myös toinen (yhtä mahtava) valtava perhe. Ja tämän perheen jäseniä on kaikkialla, minne menen. Parasta on, että saan huutaa Abba, Isä ja luottaa, että tämän perheen isäkin on minun luonani aina ja kaikkialla. Myös öisin, myös pimeässä, myös silloin, kun olen ihan ihan yksin, en perheessä. Silloinkin, kun mieluiten olisin ilman isää. Kun haluaisin heittää koko ristin menemään. Silloinkin Isä on minun luonani, ottaa syliin.

Näin Isä on luvannut meille kaikille, ja siihen minä haluan luottaa. Erityisesti näissä hetkissä, kun elämä muuten on muutoksessa, puhe rististä muuttuu ainoaksi konkreettisen pysyväksi. Vain risti jää, lauletaan veisukirjassa. Vain siihen voimme todella luottaa.

Täällä blogissa me haluamme olla ristin juurella, nojata siihen koko voimalla. Muistaa, että risti on oikea vastaus, vain risti. Me haluamme luottaa, puhumme Jumalasta, haaveilemme maailmasta, juomme teetä, kerromme totuuksia ja vähemmän tosia, kuulumisiakin, nauramme, pohdimme seurakuntaseikkailuja ja ehkä joskus toivotamme hyvää yötä Jeesus myötä. 

Toivomme, että sinäkin muistat, haaveilet, naurat ja pohdit. Tervetuloa, ole kuin kotonasi. Niin me saamme olla maailmassakin, Isän kotona. (siellä pitää, niin kuin kaikissa kodeissa, myös lasten siivota ja pitää huolta, muttei kantaa liikaa huolta kuitenkaan. Ja isä on aina läsnä.)