Emilia

Minä olen Emilia, opiskelen teologiaa ja puhun Jeesuksesta.

Rakastan teetä, pientä koiraani, syksyä, kuuraa,

kirjoitettuja maailmoja, silmiä ja hymyjä, halauksia.
balettia, sadetta, metsää, jouluvaloja ja juhlaa

Jumalaa

Haluan liikaa pitää kiinni maailmasta. Useimmiten olen kuitenkin onnellisimmillani silloin, kun päästän irti ja riipun vain armossa.

Opiskelen teologiaa Helsingissä. Olen jo rakastunut yliopistoonkin, sen kirjastoon, tunnelmiin ja tieteisiin. Tulevaisuus on kuitenkin aika samea. Kun minulta kysytään, tuleeks musta pappi, haluaisin laittaa silmät kiinni ja kuulla vastauksen, niin tietäisin. (Isä, johdata, vastaa, rukoilen) Ehkä minä joskus kuljen valkoisessa kauluksessa, työkseni kerron täydellisestä rakkaudesta ja sanon sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Ehkä.

Ajattelen maailmanparannusajatuksia, mutta olen kai aika huono koskaan toteuttamaan niitä.

Haaveilen sanojeni julkaisemisesta painetulle paperille kansien väliin. Että voisin kertoa omaa tarinaa, keksiä elämää. Ja että voisin sanoillani kertoa elävästi kaikesta, mikä minulle on tärkeintä, mikä kestää. Kertoa, mitä minulle merkitsee tietää, etten ole ansainnut Jumalan rakkautta ja kuinka sinäkään et ole. Kuinka armo silti riittää, kuinka?

Armo on minusta ihmeellisintä maailmassa, vaikka se hyvin paljon liikaa unohtuu ja hukkuu siihen kaikkeen, mitä täällä on ja mitä voi kaivata, kantaa ja haluta. Siksi haluaisin kaiken keskellä muistuttaa itseäni siitä, mihin olen matkalla, isän luo.

Rukoilen aika usein (vaikka liian harvoin) laulun sanoin: 

En voi kuvitella elämää ilman sua, 

Jeesus tarvitsen sua. 

Elän jollekin suuremmalle kuin mikään muu, 

koko maailma on sun.

Hepr.6:19