maailman kautta kuljemme laulain

Ensimmäisen adventtisunnuntain ilosanoma:

Luuk. 19: 28-40

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.” Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle. Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:

  - Siunattu hän, kuningas,

  joka tulee Herran nimessä!

  Taivaassa rauha,

  kunnia korkeuksissa!

Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Ensimmäisenä adventtina alkaa uusi kirkkovuosi, saamme yhä uudelleen odottaa, ottaa Jeesuksen luoksemme, avata sydämemme aivan auki. Saamme riemuita parhaasta ja opetuslasten tavoin ylistää Herran suuruutta. Fariseuksia opetuslasten sanat inhottivat, ja he pyysivät Jeesusta hiljentämään iloitsevan joukon. Jeesus kuitenkin vastaa, että jos opetuslapset eivät ylistäisi, kivet huutaisivat heidän sijastaan. Eivätkä opetuslapset voi olla huutamatta.

Mekään emme voi lakata ylistämästä Jumalan suuruutta ja kunniaa, kiittämästä hänen armoaan ja rakkauttaan ja iloitsemasta  hänen pojastaan. Ajattelen, ettei kristitty voi olla vaiti. Helposti meistä tulee itsellemme fariseuksia, jotka kieltävät sen (ja vähintäänkin julkisen) riemun, helposti haluamme piiloutua väkijoukkoon. Mutta minusta tässä on kyse jostakin niin suuresta, ettei sellaisesta voi noin vaieta. 

Eikä se ylistys ehdottomasti tarkoita hoosiannan huutamista, ei virsimaratonia koulun käytävällä, ei välttämättä käsien nostamista, eikä mitään sellaista pakkoa, miltä ei tunnu. Voimme ylistää Jumalaa rakkaudessa, sanoissa ja teoissa. Voimme laulaa, kirjoittaa, tanssia, maalata, leipoa, koodata, halata, elää Jeesukselle. Tehdä sen niin kuin Herralle. 

Tänäkin adventtina on hyvä päivä soittaa sydämessä hoosiannaa, hyräillä ylistystä Jeesukselle, tervehtiä ja liittyä kokonaisesti opetuslasten joukkoon. Liittyä pyhään rakkauteen ja valtakuntaan. Kulkea laulaen halki maailman.

-Emilia

maata näkyy, yhäkin

Viikko sitten oli Turku, oli ystävät, oli jäähalli täynnä ihmisiä, oli tuttu juhla jo kuudetta kertaa. Emilia kertoi jo oman viikonloppunsa. (käykää lukemassa emilian ihanuutta) Halusin kuitenkin kirjoittaa vielä siitä, miten maata näkyi minulle.

Viikonlopussa oli paljon hyvää ja kaunista. Kls. ja permanto parhaiden kanssa, liian vähät yöunet, bussimatkojen keskustelut, hämmentävät kohtaamiset HK-areenan käytävillä. Jopa toiselta puolelta messukeskusta kaikuva ponileikki hymyilytti. (Ehkä vähän myös tuskastutti, mutta ihan hassulla tavalla. Jotenkin kotoisasti.) Oli outoa nähdä kofeiinihuuruissa keskellä yötä piirretty vaaleanpunainen yksisarvinen ihmisten paidoissa. Outoa ja todella huvittavaa ja aika hienoa.

Monet, monet tärkeätkin bändit kertoivat lopettavansa, ehkä lopullisesti. Tietty aikakausi on siis lopuillaan, mutta minua ei oikeastaan sureta. Ollaan saatu hyviä levyjä, nähty hyviä keikkoja, laulettu ripareiden siivouspäivinä epävireisesti. Ehkä on jo aikakin siirtyä eteenpäin. Musiikki ei katoa mihinkään, on vain mahdollisuus uusiin idän kansoihin ja katajaisiin ihmeisiin. Ja anyways, uskon että ensi kesänäkin puolet riparihartauksista ja -aamuherätyksistä alkaa silti tutuilla reggaesävelillä. Sekin on ihan hyvä.

Ihan parasta ihanuutta ei kuitenkaan ollut musiikki eikä nostalgia eikä edes pikakahvi pahvimukista lauantaiaamuna. (okei, kahvi on kyllä aika lähellä parasta) Upeinta oli pääpuhuja, Matt Popovits. Valitettavasti Popovitsin pitämää studiota ei ole videoituna, mutta perjantain ja lauantain puheet löytyvät youtubesta. (Katsokaa, jooko.) Ensimmäistä kertaa MNF oli minulle muutakin kuin fiilistelyä ja musiikkia ja kavereita ja vähänväleissäjosehtii-Jeesusta. Etenkin studiossa tuli oikeasti pohdittua asioita. Tuli aika valaistunut olo. Tuntuu, että tiedän vähän enemmän mitä haluan tulevaisuudellani tehdä.

Enää 355 päivää. Sitä odotellessa, #kiitoskaikesta. Erityisesti mahtavat nuorisotyönohjaajat jotka vuodesta toiseen kuskaavat meitä Turkuun ja takaisin. Ootte parhaita.

Maata näkyvissä -juhla

Odotin marraskuuta, ja kerroin, että marraskussa nauran. Ainakin kolme päivää kokonaan, läpi täysin, ja se oli totta.

Kiitos idän ihmeitten, katajaisen kansan ja kls.n, muidenkin, jotka lavalle kiipesivät. Tulee ehkä ensi vuonna ikävä mongolihattumiehiä ja c-hallin reggaegospelia, mutta silti, noissa kolmessa päivässä oli sellaista ääntä, ettei se ehkä kuitenkaan katoa. Kiitos ystävien, kiitos tuomaksen ja panun ja annan, jotka meidät turkuun raahasivat. Kiitos Jumalan.

Eivät ne minusta olleet siinä mielessä hengelliset kolme päivää, että olisin valtavana tuntenut pyhyyden joka hetki. (vaikka välillä vahvasti kyllä) Ehkä tämä syksy on muutenkin levännyt niin Jeesuksen käsissä, ettei enää helposti tule usko lähemmäksi tai tuntuvammaksi. Mikä on kai ihan hyvä siis, eikä se räjähtävän pyhyyden puuttuminen haitannut, ei missään tapauksessa ollenkaan. Ei aina tarvitse ennen juhlaa harhailla eksyneenä, joskus voi Jumalaa juhlia oltuaan lähelläkin! 

Onneksi silti odotin, vaikka ehkä luulin odottavani muuta. Enemmän sain yhteyttä rakkautta naurua iloa valoa ja ääntä kuin pitkään.

Rakastan valtavia messuhetkiä, joissa tuhannet nuoret laulavat enkelien ja kaikkien pyhien tavoin. Silloin oli se pyhä lähellä. (vaikka siinä mietin, kuinka kiva olisi joskus tuollaisessa messussa olla toimittamassa sitä valkoisessa, ja sitten aivot tajusivat, ettei se kertakaikkiaan ole mahdollista, ei ikinä koskaan tuolla. Jotenkin hassu havahtua sellaiseen, miten en ollut ajatellut edes, vaikka tiennyt varmasti kyllä. Muttei se vienyt iloa, vähän hämmensi.)

Ensi vuodelle kerron itselleni ja toisillekin vinkiksi:

-mene pääpuhujan studioon kuuntelemaan, vaikka uskoisit ymmärtäväsi vain sanan Jesus koko puheesta, sillä saat sieltä varmaan siltikin enemmän kuin monesta muusta (tämä ihan siksi vain, että nyt vähän harmittaa)
- kirjoita kivat raamatunkohdat vähän huolellisemmin, niin ei tarvitsisi ihmetellä jälkeen päin, mitä ihmettä on oivaltanut jostakin hassusta jakeesta
- kysy turkulaiskaverilta etukäteen, ennen akun loppumista puhelimesta, missä hän on ja aikooko olla niiden tuhansien joukossa
- suunnittele niin, ettei syöminen estä kivojen äänten kuulemista lavalla

Aion nauraa ensi vuonnakin marraskuussa, tule sinä kanssa.
#kiitoskaikesta !

SYNTIÄ.

Syntii vihaavii, armon alla kasvavii. Ja kuitenkin puolet ajasta niin eksyksissä, kaamosmielellä, karkuteillä ja Jumalaan vain välillä vilkuillen. Ensimmäisen kerran kunnolla havahduin syntisyyteeni, perisynnin olemassaoloon, ihmisyyden rumaan puoleen viime syksynä. Havahduin kysymään, miksi Jumala rakastaisi minua, mutta lähtökohtaisesti hyvä havahtuminen ja herääminen oli huono oikeastaan, koska kysymys oli aivan valtavan väärä.

Kesällä riittävän kauan armon alla levättyäni kysyin syntikysymyksen uudelleen. Tällä kertaa se kuului: ”Miksi teen syntiä, miksi en muista sen olevan väärin?” Sekin oli ehkä vähän vielä väärä kysymys, sillä tiesin vastauksen. Minä olen perisynnin alla, syntinen kokonaan, väistämättä.

Oikea kysymys olisi ehkä yksinkertainen ja hölmön kuuloinen. ”Mitä synti on?” Synti on asia, joka erottaa meitä Jumalasta, opetetaan ripareilla, mutta en minä ainakaan ollut kai ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa, että synti tulee minun ja Jumalan väliin. Vaikka Jumala on koko ajan minun kanssani ja näkee minut, minä en synniltä näe Jumalaani. En osaa etsiä oikeaa, katsoa kirkkaisiin Jumalan kasvoihin, kuulla taivaallisen isän ääntä. En vaikka kuinka juuri häntä haluan palvella.

Olen piirtänyt synnistä mustan kaavion muistikirjaani. Siinä synti valtaa maailman suurinpiirtein näin:

ensin olen minä, jonka tielle synti tulee. Ja synnistä on nuoli tuomiolle. Kuitenkin sen yli pääsee ristin avulla, ja ristiltä on nuoli taivaaseen.

Tärkein asia, jonka olen synnistä oppinut, lukee siinä alla:

Synti on syntiä koska

• ero Jumalasta (esim. riippuvuus, ottaa Jumalan tilan --> pahuus, häpeä --> emme halua tulla Jumalan eteen)
• asia muuttaa meitä (meidät on luotu Jumalan kuvaksi, emme rakasta toisiamme)
• lakkaamme arvostamasta sellaista, minkä Jumala on tarkoittanut hyväksi

- erityinen alttius synnille, kun emme jaksa huolehtia uskostamme, koetamme karata Jumalalta

Joskus minusta oli aika inhottavaa lukea Matteuksen viidettä, mutta tänä syksynä vuorisaarna ei ole niin ahdistava ollenkaan. tottahan se on. Ja oikeastaan, minusta vuorisaarnassa tärkeintä ei ole oppia välttämään niitä asioita, jotka Jeesus kieltää. (sitäkin) Suurin oivallukseni vuorisaarnan suhteen on ollut se, että jokainen synti, jokainen, on Jumalan silmissä yhtä suuri. Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen. (Matt. 5:21-22)

Minä olen ansainnut tuomion. Mutta minun pelastumiseni ei onneksi ole minun harteillani. Koko Jumalan valtavan suunnitelman pointti on jossain aivan muussa, hienommassa ja puhtaammassa: armossa, Jeesuksessa ja ristissä. (vain risti.)

On ihan uskomatonta ja uskomattoman hienoa, että jotain sellaista voi saada anteeksi kuin kaiken tehdyn synnin. Syntinen ihminen ei osaa antaa anteeksi itselleen tai toisilleen, mutta Jumala ei ole me. Jumala antaa anteeksi jokaiselle, yhä uudelleen ja uudelleen. Jumala rakastaa jokaista tuhlaajalastaan armossaan, ikuisesti, yli kaiken sen pahuuden ja väärän. Armo on lahja. Ja minusta armo on maailman hienoin lahja, kaunein ja arvokkain.

Herra olet suurin, mursit synnin muurin 

väliltämme jälleen, jotta riittäisin

Pyhän henkes tuulin rakkaudessas kuulin,

kannoit ristinpuunkin

 kiitos ja ylistys

pyhä valo voima

On hirveästi sanottavaa, ja sitten ei kuitenkaan. (en tätä siltikään kirjoita vain koska tuomas tai panu puhuivat niin)

Tällä viikolla olen ollut ihan hirmu onnellinen valon lapsi. Muutenkin viikko on ollut pyhä. Täynnä pientä hymyä ja valoa ja sitten kaikkea muutakin kyllä. Olen jatkuvasti saanut nähdä ja tuntea omien jälkieni vierellä toiset, kevyet askeleet. Ja kaikkien muidenkin ihmisten jäljissä Jeesuksen jäljet, kannoilla taivaallisen varjon, sellaisen suojan ja olon. Valon.

Olen kuullut, kuinka kadulla ja junanvaunussa kuullaan ja kerrotaan Jeesuksesta, kuinka joku kehottaa tuntematonta rukoilemaan. Olen pohtinut sellaisia, joita sitten seuraava vastaantuleva pappi tai muu pohtii ääneen saarnassaan. Olen vahingossa puhunut itselleni hartaustekstejä. Tajunnut vahvemmin vahvemmin vahvemmin, että koko maailma on Jumalan. Nähnyt, että Jeesus on meidän keskellämme arjessa, missä ikinä kuljet.

Sunnuntai-iltana kävimme suhella. Viimein valtavan pitkän puhumisen, odotuksen ja ihmettelyn jälkeen löysin ja uskalsin siihen valkoiseen kellariin. Huolimatta suurista odotuksista, se ilta oli täynnä valoa ja voimaa. Ne sanat, joita mies valkeassa villapaidassa edessä puhui, olivat samalla tosi tuttuja ja kulutettujakin, mutta silti aika voimallisia. Tosia sanoja. Sellaisista hetkistä, joina pyhyyden tuntee, jää sieluun  pitkäksi se kaikki valo, kirjoitin päiväkirjaani. Ja se pyhyys ja onni on tällä viikolla purskahdellut mielessäni joka päivä, joka hetki.

Tänään koti oli Sankarlassa, jossa pyhyys usein hukkuu meteliin. Silti autossa puhuin itselleni iltahartauden onnellisuudesta. Sanoin ääneen vahingossa, että elämän tarkoitus on olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. (Kiitos Tuomas. Autuas se, joka oli viime kevään nuortenillassa ja kuuli opetuksen.) Elämän tarkoitus on Jumalan armollinen rakkaus ja ihmisen vajaa lähimmäisenrakkaus, niin ajattelin. Elämän tarkoitus on rakkaus. Mitä hyvää voisimme tehdä vailla rakkautta? Mitä muuta meistä voi toisillemme olla? Mikä olisi elämän tarkoitus, jos ei rakkaus ja ristin rikkaus?

Elämäni onnellisimmat hetket ovat olleet hetkiä yhteydessä. Yhteydessä Kristukseen ja seurakuntaperheeseen, yhteydessä kaikkeen luotuun. Ja yhä: sellaisista hetkistä, joina pyhyyden tuntee, jää sieluun pitkäksi se kaikki valo. Ja sellainen valo on elämän tarkoitus.