Haluan suositella teille yhtä hyvin kirjoitettua, oivaltavaa ja innostavaa hengellistä kirjaa. Kyseessä on Judah Smithin Jeesus on . -niminen viisaus, joka on oikeasti hyvä. Kannattaa lukea!
Monet hengelliset kirjat on mun mielestä vähän tönkköjä, vähän haaleita ja jotenkin sellaisia, että tuskin lukisin, jos aihe (eli Jumala) ei kiinnostaisi paljon. Mutta tää ei ole sellainen kirja! Ei vaikka teemat on periaatteessa aika tuttuja (joo se Jeesus) ja tavallisia. En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, mutta uskallan silti sanoa, että tätä inspiroivampaa ja innostuneemmin kirjoitettua Jumala-juttua saa etsiä hetken. (Kyllä niitäkin varmasti on)
Jotenkin tämä Smith on ymmärtänyt, miten Jeesuksesta kannattaa kirjoittaa.
Tammikuussa sanoin, että hengellisenä uuden vuoden lupauksena haluaisin kasvaa enemmän kristityksi. En tiedä, olenko oppinut luottamaan yhtään sen enempää. Oikeastaan tuntuu, että ihan kaikki mun maailmassa pyörii karusellia, josta oon itse pudonnut jo aika kauan sitten. Mun ajatukset sekoaa samaa rataa ja elämä (ja varsinkin tulevaisuus) on jotenkin aika määrittelemätöntä.
Kuitenkin olen oppinut viettämään enemmän ja säännöllisemmin aikaa Jumalan kanssa. (No okei, vieläkin aika usein mä myöhästyn, unohdan tai muista tekosyistä skippaan treffit Jeesuksen kanssa, mutta silti.)
Tärkein, mitä olen uudelleen oivaltanut, on ollut se, ettei usko ja elämä Jumalan kanssa todellakaan ole suoritus tai pakko. Enkä nyt tarkoita vaan sitä, ettei Jumala laske niitä minuutteja, jotka rukoilen, ettenkä tule hänelle rakkaammaksi niiden ansiosta. Vaan sitä, ettei Jumala ole tylsä, eikä sen ajan ole tarkoitus olla mitään tuskaa.
Jumalan kanssa voi oikeasti olla hyvää aikaa. Ne hetket, jotka me vietämme rukoillen tai Raamattua lukien, voivat olla mukavia, kauniita ja iloisia hetkiä. Ei mitään läksyjen tekemistä tai lukemista taivaalliseen tenttiin, vaan juttelemista sellaisen tyypin kanssa, joka rakastaa sua ja joka puhuu susta kauniita asioita. Niissä hetkissä voi viihtyä.
(Kirjoitin tämän vähän aikaa sitten, ja haluan vielä sanoa, että parin viime viikon aikana tämä on käynyt vielä selvemmäksi. Vaikka olen toisaalta halunnut ja yrittänyt rukoilla, ja olisi ollut aikaakin, en vaan ole osannut tai jotenkin pystynyt. Mutta sitten, kun tänään todellakin pakotin itseni istumaan Jumalan eteen ja päätin, että nyt todellakin pysyn siinä hetken. Kaikki olikin juuri niin kaunista kuin voi olla.)
Isä,
mä haluun kiittää siitä, että silloinkin, kun me ei jakseta,
sä rakastat meitä loputtomasti.
Kiitos, että sä oot.
Mä pyydän, että sä avaisit meidän sydämiä
näkemään, kuinka kauniita ja ihmeellisiä ihan jokainen meistä on,
En tiedä, lukeeko kukaan tätä enää, kun postauksia tulee kerran kahdessa kuussa. Kuitenkin ajattelin tulla jakamaan joitain ajatuksia Jumalasta.
Jostain syystä Jumala-kuulumisten kertominen on hullun vaikeaa, vaikka usein ne kuulumiset on kuitenkin ne suurimmat, ainakin noin iankaikkisuusnäkökulmasta. Viikonloppuna puhuttiin siitä, kuinka upeaa olisi, jos uskaltaisi jakaa omassa elämässä tapahtuneita pieniäkin juttuja muutenkin kuin vaikka hartauksissa. Jotenkin omat jutut tuntuvat usein kaikkein vähäpätöisimmiltä, vaikka oikeasti juuri niillä, kaikkein pienimmillä siemenillä, kiireessä kerrotuilla arkiasioilla voi olla jollekin toisellekin jotain annettavaa.
Tänä keväänä Jumala on ollut hurja ja ihmeellinen, ja oon oikeasti saanut tuntea olevani lähempänä kuin pitkään aikaan. Oikeastaan Jumala ei ole edes tehnyt mitään järisyttävää, ykskään enkelikuoro ei ole laulanut eikä ikkunaverho repeillyt. Mutta musta tuntuu, että mä oon saanut nähdä sellaisia asioita, joita Jumala tekee arjessa, jotenkin poikkeuksellisen selvästi.
Yksi tämmöinen tosi pieni, mutta mulle räjähtävä hetki oli tänään seurakunnassa, kun oltiin yhdessä rukoilemassa niin, että kaikki saivat sanoa omia lyhyitä rukouksia. Mun mielessä oli pyytää Jumalaa enemmän kasvattamaan meissä silmiä näkemään avuntarpeen, suita rohkaisemaan ja sydämiä rakastamaan. Jotenkin, että Jumala tekisi meistä parempia kristittyjä. Mutta sitten ajattelin, että ne muut ihmiset on kyllä jo aika hyviä, eikä ne tarvitse sellaista rukousta, että jos vaan rukoilen yksin.
Niin tein ja aloin hiljaa pyytää kasvua. Ja samalla hetkellä mun vieressä istunut, mun silmissä huikea Jumalan nainen alkoi sanoittaa just niitä ajatuksia: että Jumala muuttaisi meitä koko ajan enemmän kaltaisikseen ja kasvattaisi meissä omaa rakkauttaan. Ja siinä hetkessä koin tosi vahvasti, että Jumala halusi puhua siitä, että vaikka me ehkä olemme eri vaiheessa olevia ihmisiä, meissä kaikissa Jumala haluaa nähdä jotain paljon suurempaa, eikä siksi mikään rukous ole todellakaan vähäinen. Ja toiseksi, että vaikka olisin hiljaa enkä sanoisi mitään, Jumala näkee mun ajatukset.
Toinen rukousvastaus, jonka haluan jakaa, oli aiemmin keväällä. Yksi mun opiskelukaveri oli ehkä maailman ikävimmässä heprean ryhmässä, eikä siellä ollut koskaan oikein hyvä olla. Yhtenä maanantaina heräsin ja ajattelin, että tämä tyyppi on taas menossa hepreaan ja voisin rukoilla sen puolesta. Siunasin häntä ja tätä aamua ja pyysin Jumalaa olemaan siellä luokassa jotenkin erityisen vahvasti. Me ei puhuttu mitään ennen kuin luennon jälkeen mun ystävä laittaakin viestiä, jota en todellakaan olisi voinut uskoa. Että oli tosi hyvä heprea, se osasi kaikki uudetkin asiat ja oli vaan kuunnellut Hillsongia ja ylistänyt tehtäviä tehdessä.
Meillä on vaan niin ihmeellinen Jumala.
Tääkään ei varsinaisesti liity asiaan, paitsi että Jeesus.
Eilen olin kesäteologityöhaastattelussa. Kaksitoista tuntia ennen sitä pyörin mun sängyssä enkä voinut nukkua, kun mietin, mitä kaikkea katalaa kamalaa ketkua ne voisivat multa kysyä. Jostain syystä ensimmäinen ajatus, joka tuli mun mieleen, oli seuraava kysymys:
Mitä neitsyt Maria merkitsee sulle luterilaisena?
Ja seuraavaksi en saanut unesta kiinni, kun piti vastata siihen.
Mulle neitsyt Maria on sellaisen kristityn kuva, jollainen tahtoisin itsekin oppia olemaan. En todellakaan toivo, että Jumalan suunnitelma mun elämälle olisi yhtä hc kuin Marialle varattu paikka, mutta toivon, että osaisin jonain päivänä vastata yhtä nöyrästi.
Siinä tilanteessa, johon Maria on jouluevankeliumissa joutunut, ei varmaan ole kauhean mukavaa. Sen lisäksi, että Maria on synnyttänyt Jumalan, hän on tehnyt sen eläinten luona tallissa, lapsi makaa aasien ruuan keskellä, on likaista, kylmä ja toivotonta. Siinä tilanteessa minä olisin vihainen Jumalalle, pettynyt ja paniikissa. Siinä tilanteessa Maria on tyyni ja rauhallinen.
Hengellisenä uuden vuoden lupauksena ajattelin, että haluaisin kasvaa enemmän kristityksi. Sellaiseksi kristityksi, joka haluaa odottaa Jumalan suunnitelmaa, joka haluaa kuulla Jumalaa. Että oppisin luottamaan. Että paniikin keskellä kuulisin sodan ja taistelun sanoman keskellä Jumalan rakkauden äänen ja luottaisin siihen omien pelkojeni sijaan.
