Juhlimaan tulkaa!

(köh köh, viisaat teologit unohtivat adventtikalenterin ennen varsinaista juhlaa... että tänään ei sitten ole kuvia, koska Tuuli, vaan Emilian sekavia sanoja.)

Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      - Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha
      ihmisillä, joita hän rakastaa.
    Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
    Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Tänään saamme juhlia vapahtajamme syntymää, riemuita siitä, että Jumala tuli meidän keskellemme ja antoi kaikkensa meidän vuoksemme. Me emme voi antaa Jumalalle vastalahjaa, eikä sellaiselle ole tarvetta. Ainoa, mitä Jumala toivoo meidän tekevän, on että luottaisimme elämämme hänen käsiinsä. Että uskoisimme, jotta meillä vain sitten olisi ikuinen elämä. (lisäohjeeksi saimme rakastaa, palvella ja iloita myös toisistamme ja luodusta. Mutta vaikka siinä epäonnistumme, armo kestää ja kantaa ja nostaa.) 

Tänä vuonna olen poikkeuksellisen monessa tilanteessa pysähtynyt keskustelemaan ja kysymään, onko joulun tarkoitus olla ilon juhlana naurua ja sen kaikua täynnä, vai onko myös yhtä sallittua viettää harrasta ja hiljaista juhlaa. Alunperin tiedekuntamme dekaanin puurojuhlapuheesta alknut keskustelu koski joululauluja, mutta laajeni helposti myös muuhun joulunviettoon. Jostain syystä, vaikka itse en osaa kumpaakaan puolta kokonaan omistaa, kirjoitan tottumuksesta hiljentymisestä ja rauhasta. Kuitenkaan minusta rauha, jota taivaallinen sotajoukko kaiuttaa, ei sulje pois naurua tai duurivoittoista iloakaan, (ei missään hengellisyydessä, eikä toisinkaanpäin, ei ole pakko nauraakaan) 

Minusta tärkeintä on, että Jumala saa olla läsnä - oli ilo sitten kaikuvaa tai ei. Rauhan ei tarvitse olla harrasta, mutta rauhassa on läsnä rakkautta.

Jumala toivoo, että tänäänkin kaikessa maallisessa (kauniissa ja tunnelmallisessa, tärkeässäkin) hälinässä ja tuikkeessa muistaisimme, mikä on lopulta tärkeintä ja missä meidänkin on helpoin ja rauhallisin olla (eli Jumalan lähellä). Meidän puolestamme Hän luopui pojastaan, ja meitä tuhlaajalapsiaan vastaan hän juoksee, meitä odottaa järjestääkseen kerran taivaassa riemullisen juhlan! Siksi minä haluan tänäänkin kiittää Taivaallista isäämme parhaasta lahjasta, jonka maailma sai kauan aikaa sitten. Haluan kiittää elämästä ja juhlasta, jota saamme tänään viettää kuninkaamme tulon kunniaksi. 

Lainatakseni jouluaamun jumalanpalveluksen saarnaa, muistutan siitä, että rauha ja rakkaus voivat olla (sekä hartaana, että riemukkaana) läsnä myös arjessa. Minä ainakin toivon osaavani joskus kantaa joulun rauhaa mukanani ihan jokaisena vuoden päivänä. 

Hyvää, rauhallista, riemun ja ilon täyttämää joulua!

- Emilia

Ja tapahtui niin kuin oli kirjoitettu

Neljäntenä adventtina iloitaan, Herran syntymä on lähellä:

Matt. 1: 18-24

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”

    Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:

     - Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,

      ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -

      se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.

Jouluna Jumala tuli keskellemme ihmisen muodossa, pienenä hauraana ja haavoittuvaisena lapsena, vauvana. Tapahtui niin kuin Vanhassa testamentissa oli luvattu. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sama Jeesus sovitti syntimme ristillä ja lupasi olla meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. 

Jeesus-lapsen syntymä oli ihme, jollaista varmasti ei Maria tai Joosef kumpikaan odottanut. Heillä oli samalla tavalla kuin meilläkin, nykyajan nuorilla ihmisillä, omat tulevaisuuden suunnitelmansa, jotka Jumala täysin tulollaan sekoitti. Minä ihailen Marian, ja aivan erityisesti Joosefin, luottamusta. Uskaltaisinko minä luottaa enkeliin, joka ilmoittaisi, että olen (vaatimattomasti) Jumalan pojan maanpäällinen äiti tai isä?

Jumalalla on joskus hassut keinot täyttää suunnitelmansa, keinot, joita emme välttämättä ymmärrä tai halua hyväksyä. Helpompi olisi ehkä uskoakin Jumalaan, joka olisi tullut maailmaan välkkyen ja hohtaen, taivaallisen sinfonian pauhatessa, pyhässä kirkkaudessa korkealta pilvien päältä. Joka joulu saamme kuitenkin ottaa supersankarin sijaan vastaan pienen ja heikon lapsen, joka makaa seimessä, eläinten syöttökaukalossa, köyhänä lian ja pölyn keskellä. 

Tärkeintä kuitenkin on, että saamme tänäänkin luottaa kaikkiin Jumalan lupauksiin. Saamme luottaa siihen, että ne täyttyvät myös meidän omassa elämässämme. Matt.28:20 Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

-Emilia

yksi syksy

Olen ollut hiljaa ja kävellyt joulukatua, ihmetellyt valoja, syönyt aamupalaksi piparkakkuja. Askarrellut maailman parhaan joulukortin. Rakastunut kaunokirjallisiin sanoihin. Viettänyt viikon jokaisena iltana joulua.

Varmasti liian monta kertaa sanonut, ettei musta ikinä tuu pappia, ja miettinyt vakavastikin sitä. Vastannut kysyttäessä kuitenkin aina joo. 

Viimeisenä aamuna kaupunkikodissa minä hyräilin Käy herra meitä siunaamaan, ja mietin että onpa tosiaan alakulon ja itkun täyteiset sanat. Viimeinen huuto vasten yötä, ja sellaista. Ja sitä hyräilin tentissä, jossa kysyttiin Tuomaan evankeliumista ja Uuden testamentin moraaliopetusten kehityksestä. Oli katkelmia evankeliumeista ja kirjeistä, enkä voinut kuin puoliääneen nauraa hysteriaani ne kysymykset nähdessäni. Ja tentin jälkeen hyräilin yhä ahdistuslaulua ja mietin, että eipä kai käynyt kukaan siunaamaan, en ainakaan huomannut. 

Huolimatta ihan kaikesta, neljä tuntematonta, kylmää ja hirmupitkää fuksisyksyn kuukautta ovat menneet. Ja yliopisto on varsin tuttu, ihmiset siellä, kauniinväriset luentosalit ja kirjaston pitkät hyllyt. Olen oppinut hiljaisia asioita, oppinut istumaan kaksi tuntia paikallani ja yllättämään ystävän kirjoittamasta esitelmiä tietokonetalossa. Kiertänyt kirppikset ja kirkot. 

Ja varmasti syvällistänyt myös uskontotieteen, filosofian, etiikan ja eksegetiikan painavien asioiden tuntemustani. Oppinut kreikkaa. Löytänyt ihan uusia seurakuntaonnihetkiä ja puhunut Jumalasta enemmän kuin ikinä. Löytänyt uusia ihmisiä. Tullut aina kotiin. 

Monina päivinä olen ihan oikeasti nauttinut oppimisesta. Ainakin eksegetiikan pienryhmissä, joissa vaikka puhuttiin useimmiten melkein aiheesta, naurettiin niin paljon, että viereisen työtilan tyyppi tuli sanomaan shh. Minusta on ihan tosi ollut melkoisen mielenkiintoista pohtia jeesus-kuvia eri maissa ja evankelistojen käsityksiä ylösnousseen ilmestyksistä. (Älkää luulko, pelkkää unelmaa en täällä saanut. On myös epäkiinnostavaa, kuten esim. eräs kieli, jota pitää osata, koska pitää löytää saarnaansa syvyyksiä alkutekstistä. Luulen, että moni pappi ei kovin usein löydä.)

Ja huolimatta rakkaudesta teologiaan, olen hymyillyt tänään lähinnä, koska ei enää tarvitse. Kolmeen ja puoleen viikkoon ei tarvitse kuulla Jeesuksesta muuten kuin ilosanomaa, ei tarvitse lukea yhtään akateemista sanaa. (vaikka vahingossa olisin kirjastossa halunnut lainata kirjan kirkon tulevaisuudesta, niin päätin kuitenkin, etten.)

joulun armo

Kolmannen adventin evankeliumi:

Joh. 3:26–30

Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: ”Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen.”

Johannes vastasi: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: ’En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.’ Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

Joulu on jo aivan ovella ja sitä ei voi olla huomaamatta. Helsingin kadut täyttyvät kiireisistä ihmisistä ostoskassit käsissään. Kauppojen kaiuttimet huutavat poroja ja kulkusia ja pukkeja. Normaalisti niin ihanan rennot ja huolettomat ystävät peittyvät epämääräiseen kerrokseen stressiä ja korttiaskarteluglitteriä. Tämän adventin tekstissä meille muistutetaan että eihän sen nyt ihan näin pitänyt mennä.

Evankeliumissa Johannes Kastaja puhuu joulun oikeasta tarkoituksesta: Jeesuksesta. Hänestä, joka tuli maailmaan pelastajana, jota kohti voimme kohottaa katseemme ja jonka vierellä voimme iloita. Joulussa juhlitaan maailman valoa, sitä, että mekin saamme olla vapaita. Se on joulun todellinen merkitys.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Joululahjat eivät ole pahasta. Eivät myöskään kinkut, kortit, pakettinauhat, yltiöiloiset joulurenkutukset tai muutkaan "maallisen joulun" elementit. (okei, joulurenkutukset on vähän pahasta. älkää sortuko niihin. jooko.) Tarkoituksena ei ole viettää joulua täydellisessä askeesissa meditoiden ja laulaen hartaita hymnejä. Olennaisinta on, ettei unohda joulun merkitystä. Ettei anna stressille valtaa. Jouluna kaiken ei tarvitse olla tip top. Jos siivous tai lahjat tai kortit stressaavat, on ihan okei jättää ne tänä vuonna välistä. Näin kliseisesti ilmaistuna: joulu on ihmistä, ei ihminen joulua varten. 

Tähän aikaan vuodesta on hyvä muistaa, miksi Jeesus syntyikään maailmaan. Koska me emme riitä. Eikä meidän tarvitse riittää. Mitä enemmän me annamme tilaa Jeesukselle elämässämme, sitä vähemmän meidän tarvitsee itse suorittaa ja stressata. Kaikki tulee olemaan okei vaikka syksyn ylppärit olisivat menneet ihan penkin alle, vaikka olisit unohtanut ostaa kaikki joululahjat, vaikka et jaksaisi siivota joulua varten. Joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan itseään ja Jumalaa. Voi huoletta jättää kaiken Hänen käsiinsä. Silloin saattaa huomata, että yllättäen kaiken ahdistuksen keskellä voikin hengähtää. Voi löytää jostain voimaa hymyillä ja osaakin yhtäkkiä keskittyä juuri oikeisiin asioihin. Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa. (Room.9:16) 

-Tuuli

siellä hän itse asuu heidän keskellään

Kuninkaasi tulee kunniassa, luvataan tänään.

Luuk.17:20-24

Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne." 
Opetuslapsilleen hän sanoi: ”Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: ’Hän on tuolla’, ja: ’Hän on täällä’, mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä.”

Mitä tarkoittaa se, että Jumalan valtakunta on täällä meidän keskellämme?

Turvallista se ainakin on, koska se tarkoittaa,  ettei meidän tarvitse valtakunnan perässä juosta maan ääriin tai välttämättä huolehtia siitä, että olisimme oikeassa messussa oikeassa kirkossa ja juuri tietyssä seurakunnassa. Ainakin minunlaisilleni seurakuntaseikkailijoille on siis lohdullista muistaa, että Jeesus on siellä, missä on edes kaksi tai kolme koolla hänen nimessään. Meidän pitää etsiä Jeesusta missä ikinä olemme, luottaen vain siihen, että Jeesus todella on meidän kanssamme, keskellämme.

On myös lohdullista, ja samalla jotenkin pakottavaa tietää, etten voi tarkkailla valtakunnan tulemista, en tietää enkä kirjoittaa sitä kalenteriin. Minun ei tarvitse ymmärtää puhetta lopun ajan merkeistä, koska Jeesus sanoo, ettemme me pysty niitä näkemään. Minun ei tarvitse valmistautua tiettyyn hetkeen, mutta toisaalta minun on oltava valmis jo nyt. Lohdullista on tietää, että Jeesus on keskellämme ja valmistaa ja kasvattaa meitä itse jatkuvasti.

Jeesuksen sanat voitaisiin kääntää myös "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä", mikä jostain syystä tuntuu minusta vielä asteen verran turvallisemmalta. Sillä jokin, mikä on minussa, ei varmaankaan pakene pois noin vain. Jokin mikä on minussa, on minussa, vaikka koettaisin joskus olla valtakunnankarkuri ja lähteä maanpakoon Jumalan valtakunnasta. Viisumini taivaaseen ei lopu, tai ainakin uusi myönnetään jo silloin, kun vain katson Jumalaan luottaen.

Ehkä meidän pitäisi, erityisesti adventin aikana, miettiä, miten voisimme tuoda valtakuntaa esiin kaikkien nähtäville. Ja tähän pätee minusta sama sääntö kuin ylistämiseen: kun Jumalan valtakunta on meissä, voimme ylistää ja tehdä valtakunnan työtä, kun teemme sitä, mihin Jumala meitä ohjaa. Lisäksi Jeesuksen tärkein käsky on melkoisen vahva ohje: rakastakaa toisianne.
-Emilia