Kapteeni

Nauratti, kun näin tämän. Nauratti seuraavana päivänäkin, hölmö juttu, mutta silti. Mutta sitten mietin, että saattaa tämä kuva kertoa minun (ja uskon, että monen muunkin) elämästä aika oikeastikin. Sellaista ei välttämättä halua tunnustaa edes itselleen, mutta kuvaa katsoessa on tunnustettava. Ihan liian usein melkein tiedostamatta sanon Jeesukselle, että hei, sä oot taas tiellä, voiks vähän väistää? Ja toisinaan vielä paljon kovemmin, kylmemmin ja ylpeämmin.

Pyydän Jeesusta poistumaan, osoitan sydämeni ovelle. Minä teen niin silloin, kun monta hetkeä peräkkäin avaan Raamatun sijaan tietokoneen. Kun en liitä käsiä ristiin kuukauteen, vaikka toisaalta siltä tuntuisi. Kun mietin saarnan aikana kauppalistaa ja sanon Isä meidän väärin, koska keskityn ikkunoihin.  Kun jätän kertomatta, että oikeastaan haluaisin ehkä olla pappi, koska en halua olla liian hihhuli. Erityisesti silloin, kun teen sellaista, mistä en ole ihan varma, mitä mieltä Jeesus olisi.

Ei siinä ehkä sillä tavalla ole mitään kovin väärää. Tai väärää on, muttei erikoista. Mutta kuitenkin, Jeesus ei tullut maailmaan sitä varten, että me pyytäisimme häntä väistymään, piilottaisimme kaappiin tai pihavarastoon, tunkisimme ryttyyn ja ruttaisimme sängyn alle pölyttymään. Muuttaessa jättäisimme jälkeemme likaisen ja unohdetun Jeesuksen. Ongelma ei ole siinä hetkessä, kun pyydämme kerran Jeesusta väistymään vaikka koulutöiden tieltä, Jeesuskin jaksaa odottaa hetken. Virhe on siinä, ettemme enää halua nähdä Jeesusta ollenkaan. Että Jeesus siirtyy syrjään tieltä ja huristamme ohi niin, että pakokaasut vain leijuvat Jeesuksen päälle. Ja sitten ajamme ojaan, ilman Jeesusta.

Raamatussa Jeesus sanoo, minä olen tie, totuus ja elämä. Mitäpä jos pysäyttäisimme veneen ja ottaisimme Jeesuksen kyytiin, antaisimme Jeesuksen ohjata laivaa? Omaa pientä venettämme ja ihan tätä isoa seurakuntaa, Kristuksen valtamerialusta. Olen varma, että Jeesus olisi paljon parempi kapteeni kuin yksikään meistä. 

Tämän syksyn tavoite voisi olla, ettemme kovin monta kertaa ajaisi Jeesuksen ohi, emmekä tönisi Jeesusta kaappiin vaan pyytäisimme mukaan. Jeesus on oikeasti aika kiva ja cool tyyppi, enkä minä ainakaan halua eksyä tai ajaa karille.

Jeesus kiitos siitä, että sä oot valmis milloin tahansa hyppäämään meidän laivaan 

ja ohjaamaan sen pois niiltä vesiltä,  joissa sä et halua, että me eksytetään itsemme. 

Mä pyydän, että sä antaisit meille kaikille tänä syksynä sellaisen mielen, 

että me oikeasti haluttaisiin sut meidän laivan kapteeniksi ja luotettaisiin siihen, 

että sä ohjaat meidän elämää paljon paremmin kuin me itse koskaan. 

Tuu Jeesus kyytiin.

Aamen

elämämme, onnemme

Kello seitsemän: 70-lukuinen herätyskello isän lapsuudesta rämähtelee hitaasti, sammutan sen ennen kuin kuulostaa palohälytykseltä. Vedän peiton pään yli ja unohdan maailman vielä tunniksi. Vaikka oikeasti olisi kyllä kannattanut herätä silloin, kun piti.

Kello kahdeksan: Pakottaudun ylös, lysähdän räsymattolattialle ja teen hautausmaalla opitut muka-rutiini-jooga-venytykset, jotka saatan unohtaa viikoiksi. (vaikka ne ovat oikeasti ihan kannatettavat) Tuntuu virkeältä hetken.

Opiskelun välttämiseksi kuuntelen ylistystä (New wine Finland), kirjoitan päiväkirjaa, suunnittelen joululahjalistoja, haaveilen talvesta, keksin marjapuuron värisen vaatekriisin, etsin villasukkia ja luen yhden luvun Jesajaa.

Kello yhdeksän: syön leipää. Unohdan tahallani elämän leivän kirjoituspöydälle ja korvaan sen filosofialla, vaikken ymmärrä ollenkaan.  (Olen melkein varma, että jos selviän filosofiasta, selviän mistä vaan täällä.) Olemme juna-asemalla aikaisemmin kuin ikinä. Kello lupaa, että voimme syödä rauhassa sienirisottoa ja keskustella paastosta ja soijamaidon hinnasta.

Kello kaksitoista: Luentosalin valoja hämärretään, vaalea mies rykii edessä ja alkaa pahoitella kaikkia kurssiin liittyviä sekaannuksia. Suljen itseni maailmasta, keskityn käsialaan, runoihin ja turhuuksiin. En ymmärrä lopulta kauheasti, vaikka Tuuli hymyilee.

Kello neljätoista: Uskontotiede, johon väitän yhä rakastuneeni. Vieressä istuu tyttö, joka kuiskaa, että tuntuu kuin olisi istunut siinä koko päivän. Heitämme huonoa läppää vasenkätisyydestä ja ja vilvoitusjuomista. Luennoitsija kertoo epäkorrektin tarinan, jolle kaikki nauravat. Joku kysyy kysymyksen ja minä unohdun kirjoittamaan kauniisti otsikkoa, keskittymään taas koulussa väärään. Kuitenkin olen rakastunut kansanuskoon, magiaan, manaan ja shamaaneihin.

Kello kuusitoista: seison ratikassa matkalla jonnekin. Muutaman fuksin kanssa teemme pitsaa tuutorin valoisassa keittiössä. Nauramme hassuille teologijutuille ja valitamme tenttikirjojen sivumääriä. Puhumme siitä, voiko kristitty lukea Koraania tai meditoida. Pelaamme peliä, jonka minä voitan. On riparifiilis ja vähän outo, mutta kiva.

Kello yhdeksäntoista: Kävelen kivisiä katuja teologitoverien kera, keskustelemme opiskelusta. Joku kysyy, olenko pääorganisaatiosta vai jostakin herätysliikkeestä. Naurattaa, ja kerron olevani tavallinen, muka. Eksyn melkein Helsingin metroon, kun se on niin hankala, jos on kotoisin hevoskunnasta jostain muka-maalta. Lopulta istun oranssilla metropenkillä teologipojan kanssa, keskustelemme seurakunnista ja kodista ja saarnoista ja yhteydestä. Hän sanoo, että täällä on paljon hyviä paikkoja.

Kello kaksikymmentä kolmekymmentä: Minulle sanotaan nähdään huomenna, näemme söpön koiran ja vilkutan. Näen ensimmäistä kertaa ystävän juna-asemalla ja yllätyn. Menen vahingossa väärään junaan, vaikka tiesin oikean raiteen oikeasti. Väsyttää, enkä vieläkään avaa uskontotieteen tenttikirjoja. Ihmettelen, miksi.

Kello kaksikymmentäkaksi: En ole vieläkään opiskellut, kysyn voiko tähän aikaan keittää teetä, jos kurkkuun sattuu. Kohta sanon hyvää yötä.

Sinä olet voimamme, miekkamme ja kilpemme. 

Ahdingossa suojamme, muurimme ja linnamme. 

Sinä olet voittomme, vapautemme, rauhamme. 

Lopullinen suuntamme, elämämme, onnemme. 

Olen hyräillyt eilisestä Agricola-messusta tauotta.

Ps. Yuju-vilvoitusjuoma, eurolla kaikista R-kioskeista

A day in the life

 Heipä hei! Olen Tuuli, Emilian kämppis, teologian fuksi ja tämän blogin toinen kirjoittaja. Lisää musta voit lukea ylhäällä/alhaalla/sivulla olevasta linkistä joskus hamassa tulevaisuudessa, jahka saan semmoisen tehtyä. Tämä on mun torstai 18.9.2014.

Aamu alkoi samoilla rituaaleilla kuin aina ennenkin: puhelimen linnunlaulusoittoäänellä, miljoonallä torkutuksella ja lopulta raahautumisella keittiöön. Aamupalalla Emilia opiskeli, minä koomasin. Niin kuin aina. Onneksi on pikakahvi ja turkoosit Indiska-mukit, niiden avulla jopa minusta tulee aamuihminen. Sellainen, joka lukee Raamattua ennen kymmentä ja käyttää puoli tuntia meikkaamiseen, ihan vain koska kerrankin on aikaa.

 Puoli yhdeltätoista löysimme itsemme Korson juna-asemalta, kerrankin ajoissa. Aurinko paistoi pelottavan kirkkaasti, mutta onneksi ilma rauhoitti syksyisyydellään. Junamatkalla olisi varmaan pitänyt opiskella, mutta The National kuulosti korvissa unelmilta ja aamuiset maisemat olivat aivan liian kauniita ohitettaviksi, joten Esa Saarinen saa odottaa kirjahyllyssä vielä pari päivää. Kyllä mä aloitan ne uskontotieteenkin kirjat ihan tässä minä päivänä hyvänsä. Oikeesti.

 Oi Unicafe, sinä opiskelijain parhain toveri! En oikeasti tiedä miten pärjäisin ilman opiskelijaruokailuja. Kotona ruoanlaitto koostuu kirjaimellisesti makaroonista ja tonnikalasta. Porthanian parvekkeella oli kylmä, mutta seura oli hyvin emiliamaista ja ruoka oli hyvää. Paitsi Yuju. Opiskelijabudjetilla tuntuu väärältä kieltäytyä mistään ilmaisesta, mutta nyt parin viikon yujuilun kokemuksella voin kertoa, että se ei ole sen arvoista. Edes ilmaisena.

 Filosofian luento. Kielifilosofiaa ja metafysiikkaa. Odotan vielä, että päästään ihan perusjutuista vähän eteenpäin, niin ehkä mielenkiinnon taso nousee. Odotan myös sitä hetkeä, kun luennoitsija alkaa käyttää dioja word-dokumentin sijaan ja lopettaa o-kirjainten käytön ranskalaisina viivoina. Tämä toivo on elämämme ankkuri.

 Uskontotieteen luento. Magiaa, hirttoköysiä ja kuolleiden jäänteitä. Mitä muuta sitä kaipaisikaan iltapäiväänsä? (Vastaus: Yujuttomuutta. I'm not even kidding. Älä yujuile. Ikinä.)

Luentojen jälkeen suuntasin kotia kohti. Junamatkan alku sujui ihan mukavasti, kunnes Tikkurilassa päätin ihan pikkuisen vähän aikaa vain lepuuttaa silmiäni. Ja kappas, kun seuraavan kerran avaan silmäni, olen päätepysäkillä. Keravalla. Oho.

Ei auttanut muu kuin hypätä seuraavaan junaan takaisinpäin ja toivoa, ettei lipuntarkastaja satu samaan junaan. Kymmenen minuutin päästä olinkin jo turvallisesti koto-Korsossa.

Koska Emilia oli jäänyt viettämään sosiaalista elämää Helsinkiin, päätin viettää iltapäivää kotiseutumatkailun merkeissä.

Olen kuullut, että jotkut nimeltämainitsemattomat henkilöt (köhpanujatuomasköh) pitävät Korsoa jotenkin huonomaineisena ja alempiarvoisena. He eivät taidakkaan tietää, että täällä on ihkaoikea taikavesiputous! Legenda kertoo, että vesiputous toteuttaa hurskaiden ja puhdassydämisten kaikki toiveet. Itse olen kovasti viime aikoine pohdiskellut traagista televisiottomuuttani. Vesiputous oli tainnut kuulla toivomukseni, sillä mikäs muukaan putouksen juurella minua odottikaan kuin laajakuvatelevisio! Ja melkein ehjäkin!

Jos nyt ihan vakavissaan puhutaan, Korso on oikeasti aika kaunis paikka. Pitää vain osata etsiä oikeista paikoista.

Loppuilta onkin kulunut siivoillessa ja kirjoittaessa tätä postausta.

Jos jotain opin tänään, niin ainakin sen, että karuimmatkin paikat voivat olla juuri niitä, joissa on paras olla. Vaikka täällä ei olekaan tuttua seurakuntaa tai kaikkia ystäviä, niin Korso alkaa oikeasti tuntua jo kodilta. Ja se on tärkeintä.

(Tärkein opetus on kuitenkin tietysti se, ettei ikinä kannata yujuilla.)

Vain risti

Minä olen Emilia, 19, teologian opiskelija ja muka kovin akateeminen. Oikeasti olen aika rakastunut turhuuksiin, kuten teehen, pilkkuihin ja villasukkiin. Ja ehkä kaikkein eniten rakastan, mutta liian vähän muistan Jumalaa. Myös Tuuli opiskelee teologiaa ja on oikeastikin vähän akateeminen. Täällä minä ja Tuuli aiomme muistaa suurinta ja korkeinta ja olla aika avoimesti hihhuleita. (Jos minä ainakaan voin tästä enää enempää hihhuloida)

Yliopistosyksy on meidän molempien ensimmäinen. Kaikki on uutta, mutta samalla kaikki tuntuu tositosi omalta (paitsi filosofia). Huolimatta siitä, etten ikinä ehdi kirjoittaa kaikkea luennoilla, rakastan uskontotiedettä. Huolimatta siitä, etten osaa sanoa mitään, rakastan ruokapöytäkeskustelua kasteen ja ehtoollisen merkityksistä. En tiedä, onko tässä vaiheessa mitään varmuutta sanoa, mutta nyt uskon olevani siellä, missä minun kuuluu.

Uudenlaisen syyskuun alussa, yliopiston alkaessa, muutimme mukakaupunkiin, pois kotoa. Ihmeellistä on paljon, mutta melkein aavistamatonta oli, kuinka ikävä kotiseurakuntaa, punaisia tiiliä ja tuttuja ääniä, sanoja ja hymyjä voi olla. Kuinka vaikka kuitenkin ympärillä on mahdollisuuksia mennä minne vaan?

Se ehkä muistutti siitä, ettei Jumala ole vain punaisissa tiilitaloissa. Jumala ja koko kolminaisuus, turva ja armo, on kaikkialla siellä, missä minä olen. Risti kantaa ja riittää kaikkialla. Ja vain risti kantaa ja riittää ylipäänsä missään.

Minun elämässäni parasta ja ehkä pysyvintä on lapseus. Että tiedän, että minulla on oman (mahtavan) maanpäällisen perheen lisäksi myös toinen (yhtä mahtava) valtava perhe. Ja tämän perheen jäseniä on kaikkialla, minne menen. Parasta on, että saan huutaa Abba, Isä ja luottaa, että tämän perheen isäkin on minun luonani aina ja kaikkialla. Myös öisin, myös pimeässä, myös silloin, kun olen ihan ihan yksin, en perheessä. Silloinkin, kun mieluiten olisin ilman isää. Kun haluaisin heittää koko ristin menemään. Silloinkin Isä on minun luonani, ottaa syliin.

Näin Isä on luvannut meille kaikille, ja siihen minä haluan luottaa. Erityisesti näissä hetkissä, kun elämä muuten on muutoksessa, puhe rististä muuttuu ainoaksi konkreettisen pysyväksi. Vain risti jää, lauletaan veisukirjassa. Vain siihen voimme todella luottaa.

Täällä blogissa me haluamme olla ristin juurella, nojata siihen koko voimalla. Muistaa, että risti on oikea vastaus, vain risti. Me haluamme luottaa, puhumme Jumalasta, haaveilemme maailmasta, juomme teetä, kerromme totuuksia ja vähemmän tosia, kuulumisiakin, nauramme, pohdimme seurakuntaseikkailuja ja ehkä joskus toivotamme hyvää yötä Jeesus myötä. 

Toivomme, että sinäkin muistat, haaveilet, naurat ja pohdit. Tervetuloa, ole kuin kotonasi. Niin me saamme olla maailmassakin, Isän kotona. (siellä pitää, niin kuin kaikissa kodeissa, myös lasten siivota ja pitää huolta, muttei kantaa liikaa huolta kuitenkaan. Ja isä on aina läsnä.)