Joulu: Jumalan lahja

1. Joh. 4: 9-16

Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
    Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.
    Me pysymme hänessä ja hän pysyy meissä; tämän me tiedämme siitä, että hän on antanut meille Henkeään. Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen.

Joulu on Jumalan rakkauden juhla, sillä joulussa Jumalan rakkaus konkretisoituu maailmaan. Jumala lähetti poikansa kuolemaan puolestamme ilman mitään ennakkomaksua. Uskomatonta.

Inhimillisesti katsottuna Jumalan järjestys on päätön. Meidän olisi helpompi uskoa siihen, että Jumala on kauppias, jolta voi ostaa jotakin hyvää. Elämä kristittynä alkaa kuitenkin vasta siitä, kun on uskossa. Elämä kristittynä alkaa Jumalan aloitteesta. Jouluna Jumalan hullu rakkaus kääntää inhimillisen oikeuden väärin päin. Juuri se tekee evankeliumista ihmeellisen. It makes no sense but this is grace.

Kun uskomme Jeesukseen, uskomme Jumalan rakkauteen. Olemme Raamatussa ja arjessa oppineet tuntemaan Jumalan. joka haluaa olla meille tuttu ja lähellä. Siksi hän ei ilmoittanut itseään missään oppikokoelmassa, vaan teoissaan. Jumalan rakkaus tulee todeksi meidän elämässämme ja arjessamme, aidoissa tilanteissa. Jumalan rakkaus ei ole tyhjää puhetta, vaan sillä on kohde, sinä.

Jeesus, joulunlapsi, on Jumalan suurin teko, mutta ei ainoa ilmoitus. Hän on se, mihin rakkaus kiteytyy, mutta Jumala tekee asioita ja rakastaa aktiivisesti myös tässä ajassa. Sen me voimme myös tuntea ja nähdä. Meidän on opeteltava tajuamaan se, että Jumala oikeasti toimii, hän ei ole uskonto tai oppi, vaan usko ja suhde. Me emme usko tunnustuskirjaan, vaan konkreettiseen rakkauteen. Sillä Jumala on rakkaus. 

4. adventti: Minun armoni riittää sinulle

Fil. 4: 4-7

Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämän päivän teksti on tuttu, mutta vaikea. Jotenkin se on täynnä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat arjen keskellä usein unohtuvan. Iloitkaa aina Herrassa, olkaa lempeitä, älkääkä huolehtiko mistään. Ainakin minulle nämä ovat varmasti vaikeimpia asioita juuri tässä hetkessä. 

Tämän syksyn ajan olen keskustellut Jumalan kanssa rukouksesta, pyytämisestä ja saamisesta. 

Jumala: Emilia sä voit pyytää oikeasti niitä juttuja, mitä tarvitset. Sä voit pyytää muutakin kuin siunausta. 

Minä: Oikeesti! Mitä ihmettä, miks en oo ennen tajunnut?! Ei vitsi, huikee Jumala! No, olisin tosi onnellinen, jos mulla olisi oikea hengellinen koti ja tosi selkeä kutsu, aikaa liikkua paljon ja syödä aina hyvin, jos saisin kesätöitä ja kivan asunnon ja jos... Sitten olisin varmasti onnellinen.

Jumala: Mmm, sä ymmärsit ehkä vähän huonosti.

Minä: Isä sä lupasit. Mä haluan kaikkia niitä juttuja tosi paljon. Mä tulisin tosi onnelliseksi.

Sataa pyyntörukousta myöhemmin en vieläkään kuule Jumalan ääntä. 

Minä: Jumala sä oot ihan tyhmä, mä en jaksa enää odottaa. Sä lupasit, että voin pyytää ja sä lupasit, että mä saan. Sä valehtelit mulle.

Itkupotkumakaan lattialla ja Jumala yrittää puhua mulle järkeä, mutta en kuule muuta kuin oman itkuni, pyyntöni ja ääneni.

Minä: En oikeesti haluu odottaa enää yhtään! Isä sä oot tyhmä, en usko enää mitään, mitä sanot. Sä lupasit, että voin pyytää!

Jumala: Minun armoni on suurempi kuin elämä.

Lopetan itkemisen. Olen hetken ihan hiljaa.

Jumala: Minun armoni on suurempi kuin elämä. Minun armoni riittää sinulle. 

Jumala sanoo, iloitkaa Herrassa. Meidän ilon aiheemme kuuluu olla se, että meillä on Jumala, joka antaa rauhan ja ilon. Jumalan rauha ja ilo eivät ole oikeastaan vain siksi, että meillä olisi rauha ja ilo. Jumala ei anna meille asioita siksi, että voisimme kiinnittää onnemme niihin. Hän antaa meille rauhan, joka on syvempi kuin mikään siksi, että tajuaisimme, että meillä on Jumala. Meidän Jumalamme on suurempi, syvempi ja mahtavampi kuin mikään muu. Siksi Jumalan armo riittää meille. Suurempaa ei ole. Kysymys ei ole siitä, saammeko Jumalalta parasta rakkautta ja rauhaa ikinä, vaan siitä, ymmärrämmekö lainkaan, kuinka suuri Jumala meillä oikeasti on.

Ps. Samalla huikean suuri Jumala kuuli mun pyynnöt ja on antanut mulle myös joitain niitä asioita, joita halusin. Mutta ei silloin, kun mä halusin, vaan silloin, kun Jumala halusi.

3. adventti: Hän tuo esiin sydänten ajatukset

Kolmannen adventin uuden testamentin lukukappale löytyy 1. Korinttilaiskirjeen neljännestä luvusta:

Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Mutta minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.
(1. Kor. 4: 1-5)

2010-luvun Suomen yhteiskunnalliset keskustelut pyörivät lähinnä yhden sanan ympärillä: suvaitsevaisuus. Joko suvaitaan liikaa tai suvaitaan liian vähän. Kuitenkin molemmilla puolilla keskustelua suvaitsevainen on sanana löytänyt aivan uudet ulottuvuudet. Suvaitsevaisuudella saa kuitattua itsensä hyvien ihmisten kirjaan (2000-luvun aneet, anyone?). Samalla suvaitsevaiset ovat vain helsinkiläisiä vihervassareita, jotka ovat luopuneen kaikesta moraalista. Aaaivan. Just näinhän tän pitikin mennä.

Koska itse elän aivan täysin liberaalivihervassarikuplan sisällä, tämän päivän teksti oli mulle vähän hankala. Teksti tuntui sanovan sitä samaa bullshittiä, jota tuntuu muutenkin kuulevan kaikkialta: kaikkea kuuluu suvaita. En nyt halua sanoa että suvaitseminen on pahasta, en yhtään. Meidän ei tosiaankaan pitäisi tuomita toisiamme. Mutta nykyajan suvaitsevaisuus tuntuu olevan epärehellistä, kaiken vaikean maton alle lakaisevaa keskustelukulttuuria. Suvaitsevaisuuden nimissä tietyt ilmiöt on laitettu lokeroon, jota ei saa kritisoida, ei saa pohtia, eikä varsinkaan sanoa ääneen olevansa eri mieltä valtavirran kanssa. Esimerkiksi itse tuen täysin LGBTQ-ihmisten oikeuksia ja samaa sukupuolta olevien avioliittoa yhteiskunnassa, mutta en voi hyvällä omallatunnolla väittää tietäväni, että kaikki Raamatun vittaukset homoseksuaalisuuteen olisivat käännösvirheitä tai aikaan sidottuja. Tietyissä piireissä pelkkä tämän epävarmuuden sanominen ääneen aiheuttaa aivan järjettömän haloon, vaikka se ei mitenkään vaikuta siihen, miten kohtelen muita ihmisiä tai miten äänestän. Se vaikuttaa vain omaan näkemykseeni synnistä ja siitä, miten Jumala tahtoo mun elävän.

Ja ensi silmäykseltä tämä teksti tuntuu sanovan samaa: pointti näyttäisi olevan se, kuinka muiden tuomitseminen on paha juttu ja hei, only God can judge me bro. Ja sitähän se teksti tavallaan sanookin. Mutta. Tarkastellaan hetki miten tää teksti alkaa.

"Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi."

Let's break it down to three points:
1)Me ollaan Kristuksen palvelijoita.
2)Meille on annettu Jumalan salaisuudet, eli Raamattu ja muu opetus kertomaan totuudesta ja siitä, miten meidän kuuluu elää.
3)Koska meille on nämä asiat annettu, meidän täytyy osoittautua luottamuksen arvoisiksi.

Teksti aloittaa siitä olettamuksesta että me tiedetään nää asiat. Me tiedetään miten meidän kuuluisi toimia Kristuksen palvelijoina ja me halutaan toimia oikein. Ja vasta tämän jälkeen Paavali puhuu siitä, kuinka kukaan ulkopuolinen ei voi häntä tuomita. Mutta asiahan ei ole aina näin: me ei yleensä ihan täysin tiedetä, miten meidän kuuluu elää, eikä me aina edes haluta elää oikein. Siksi meidän pitää nähdä tässä tekstissä muutakin kuin lupa toimia ihan miten tahtoo, koska kukaan ei saa tuomita meitä.

Tämä teksti puhuu ihmisistä, jotka kaikesta epätäydellisyydestään huolimatta pyrkivät toimimaan oikein. Ja siinä tärkeää on huomata, että me kaikki ollaan samalla matkalla, kulkemassa kohti yhteistä päämäärää. Paavali ei puhu ihmisistä, jotka eivät pyri moraalisuuteen. Paavali ei myöskään sano, etteikö meidän pitäisi keskustella oikeasta ja väärästä. Me saadaan ja meidän kuuluu yrittää löytää oikea tapa elää tässä maailmassa. Me kaikki epäonnistutaan siinä, mutta kun me yritetään niin hyvin kuin voidaan, niin se riittää. Ja meidän ei pidä tuomita toisen epäonnistumista, se ei ole meidän tehtävä. Jumala tietää mitä me tehdään oikein ja mitä väärin. Kaikki mitä me voidaan tehdä, on tukea toisiamme ja pyrkiä yhdessä kohti valoa ja totuutta ja rakkautta.

Tuuli

2. adventti: Hänessä me elämme

Itsenäisyyspäivän uuden testamentin lukukappale on Apostolien tekojen 17. luvusta:

Paavali puhui: ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. 

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. 

Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.”

(Apt. t. 17:24-30)

Tiedättekö, kun joskus pyhyyden aistii ilmasta? Välillä se on kuin oman kodin tuoksu jonka huomaa vasta kun on ollut vähän aikaa poissa. Toisinaan sen voi vaan tuntea outona jännitteenä huoneessa, tuntuu että tässä hetkessä on jotain, mitä ei voi selittää. Se on upee tunne, mutta samalla kauheen vaikeeta. Siinä korostuu Jumalan näkymättömyys ja selittämättömyys. Mulle on pitkään ollut vaikea sovittaa yhteen se, mitä mä tunnen ja mitä tämän maailman todellisuus on. Mä en voi nähdä Jumalaa, en voi osoittaa että tossa se nyt on, ettekö näe, en voi matemaattisilla kaavoilla todistaa sitä välttämättömyyttä minkä mä tunnen jossain syvällä. Mikään ei ole yhtä turhauttavaa kuin se, että on perustanut koko elämänsä jollekin, jonka muut voi vaan sivuttaa epätodellisena, vieläpä ihan perustellusti.

Tässä Apostolien tekojen kohdassa Paavali puhuu Ateenassa siitä, mikä hänelle on jotain syvää ja todellista. Paikallisille se on kaikkea muuta. Ateenalaiset ovat tottuneet patsaisiin ja kuviin, fyysisiin jumaliin joita voi todella koskettaa ja jotka voi nähdä. Ateena on täynnä alttareita eri jumalille joita he intohimoisesti palvovat. Monella tavalla Raamatun ajan Ateena muistuttaa nykyajan länsimaita. Ateenalaiset haluavat tietää perinpohjaisesti, mihin Paavali perustaa uskonsa. He haluavat nähdä ja tietää, koskea ja todistaa. Samaa mä huomaan kaipaavani niin usein. Haluan ymmärtää ja tietää kaiken mahdollisen pyhyydestä ja Jumalasta, eikä mikään määrä tietoa tunnu riittävän. (siksi varmaan opiskelen teologiaa)

Meidän Jumala kuitenkin on määritelmien ulkopuolella. Me voidaan puhua transsubstantiaatiosta ja triniteetistä ihan kuinka paljon halutaan, mutta me ei voida päästä totuuteen käsiksi. Jumala ympäröi meidän koko olemusta, me ollaan heijastuksia ja kuvia kaikkein suurimmasta. Sitä on vaikea nähdä ja mahdoton todistaa, mutta sen voi tuntea. Meillä on Jumala joka, enemmän kuin mitään muuta, haluaa olla lähellä meitä. Me saadaan tuntea Jumala ja Jumala tuntee meidät ihan kokonaan. Se on kauneinta ja eheintä mitä tässä rikkinäisessä maailmassa on. Meillä on Isä, joka on jotain suurempaa kuin mitä me voidaan edes ymmärtää.

Tuuli

1. adventti: Päivä jo sarastaa

Taas on aika yksiristikakkosen paastosarjan. Ja sehän tarkoittaa sitä, että adventin ajan blogista löytyy postaus joka sunnuntai päivän aiheeseen liittyen. Viime adventtina ja pääsiäisenä olemme kirjoittaneet evankeliumien pohjalta, mutta päätimme tänä vuonna villisti kirjoittaa uuden testamentin lukukappaleista. Saa nähdä miten tässä käy.

(Jos haluat jo virittäytyä joulutunnelmaan ja yksi postaus viikossa ei tunnu riittävän, niin vuoden 2014 adventtipaaston postaukset löytyvät täältä: 1, 2, 3, 4, Joulu!)

---

Ensimmäisen adventin uuden testamentin lukukappale löytyy Roomalaiskirjeen 13. luvusta.

Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan. (Room. 13: 11-14)

Monille marraskuun loppu tarkoittaa joulun lähtölaskentaa. Pikkuhiljaa ikkunat ja parvekkeet täyttyy eri värisillä valoilla, kassojen edessä lahjapaperit ja suklaarasiat kutsuvat ohi kiirehtiviä asiakkaita ja keittiöissä tuoksuu glögi. Ensimmäinen adventti kuitenkin merkkaa muutakin kuin sitä, että vihdoin saa hyvällä omallatunnolla alkaa fiilistellä joululauluja. Tänään alkaa pieni paasto (pieni verrattuna pääsiäispaastoon), joka on mulle muodostunut jo jouluperinteeksi.

Päivän tekstissä Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle kristittynä elämisestä. Samat asiat on olennaisia ympäri vuoden, mutta erityisesti tänään teksti kertoo meille, mikä tässä ajassa on tärkeintä. Paasto on uuden alkua; uuden kirkkovuoden, uuden toivon, uuden ihmisen. Yö mun (ja ehkä sunkin) elämässä on ollut pitkään vallalla. Oon turtunut samoihin tapoihin ja rutiineihin, mun identiteetti on ankkuroitunut turhuuteen. Joka päivä alkaa samalla aamukahvilla, samoilla sähköposteilla ja tilapäivityksillä. Uusiin ihmisiin tutustuessa tuntuu olennaisemmalta kertoa mitä katson Netflixistä kuin puhua siitä, mitä haluan tehdä elämälläni. Liian usein vietän tunteja koneen ääressä vain koska niin mä aina teen. Hankalinta tässä on se, että pimeässä ei nää laittaa valoja päälle. Kun elää epäolennaisuuksissa, ei osaa edes sanoa miksi tuntuu että on jumittunut paikoilleen.

Siksi tämä teksti on mulle niin tärkeä. Siksi paasto on mulle niin tärkeää. Se muistuttaa siitä, että päivä jo sarastaa. On aika päästää irti niistä asioista, jotka pitää mua unessa ja hämärässä. Luopumalla kaikesta siitä epäolennaisesta, mikä tavallisesti täyttää elämän, avaa tilaa itsessään, tilaa valolle. Paastossa keskeistä ei ole luopuminen, vaan kaikki se, mitä saa tilalle. On enemmän aikaa ja tilaa pitää huolta itsestään ja muista.

Tänä adventtina mä haluan päästää irti asioista, joita mä en tarvitse. Tilalle haluan ottaa ne valon aseet, joista Paavalikin kirjoittaa. Mulle se tarkoittaa kolmea ärrää: raamattu, rukous ja rakkaus. Haluan joka päivä muistaa hiljentyä sanan äärelle, rukoilla itseni ja maailman puolesta, ja erityisesti rakastaa enemmän. Tiedän, että tulen epäonnistumaan ja unohtamaan, mutta se on ihan okei. Tärkeintä on kääntyä valon puolelle vaikka se olisikin joskus vähän liian kirkas mun saavutettavaksi. Tärkeintä on yrittää hetki kerrallaan.

Tuuli

MNF: seitsemän festarivinkkiä

Heipä hei rakkahat lukijat. En tiedä teistä, mutta yksiristikaksi ainakin on lähdössä viikonloppuna taas huikeille Maata Näkyvissä -festareille Turkuun! Meillä on pitkä historia festareiden kanssa, itseasiassa koko meidän ystävyys alkoi aikanaan HK-areenan syövereissä kirjoitusworkshopissa. Emilia on ollut MNF:ssä jo neljä ja Tuuli kuusi kertaa, joten me ollaan jo aika festariguruja. Siksi ajattelimme jakaa seitsemän festaritärppiä, niin musiikin kuin muunkin ohjelman tiimoilta. Turussa nähdään!

---

1. Vähäsarja
(perjantai 13.11. klo 16.30 @ Messukeskus, A-halli)
Vähäsarja on rakkaus. Masentuneet kitaramiehet ovat aivan mun juttu, ja vaikka Vähäsarjalla ei olekaan muhkeaa partaa, ei musiikki tuota pettymystä. Jos musiikkityyliä pitäisi jotenkin kuvailla, sanoisin sen olevan jotain Joose Keskitalon, Pekka Strengin ja Samuli Putron väliltä. Ja hei, jos levyllä lauletaan että Herra on mun kanssa vaikka multa irtoaisi pää, niin eihän sitä voi olla rakastumatta. Festareiden jälkeen Vähäsarja tulee soimaan ainakin mun kuulokkeista sateisina iltoina julkisissa kulkuvälineissä.

---

2. Vanamo
(lauantai 14.11. klo 16.15 @ Messukeskus, C-halli)
Vanamo on aivan uusi tuttavuus, mutta ensimmäisen musiikkivideon perusteella bändi vaikuttaa lupaavalta. Kun tulet takaisin on ihanan rauhallinen ja kaunis kappale, mutta ei yhtään siirappinen. Se on aika hyvä saavutus nykygospelissa. Varoitus: videolla miekkonen kirjoittaa täydelliseen vihkoon aivan kauhealla kynällä. Tämä synti annettakoon anteeksi musiikillisten meriittien valossa.

---

3. Matt Popovits: Wolves and sheep
(lauantai 14.11. klo 11-12 ja 16.30-17.30)
Oih, Matt, tuo ihana pastori merten tuolta puolen. Matt on nyt toista kertaa festarien pääpuhujana ja jos edellisvuoden perusteella voi yhtään arvioida, opetus tulee jälleen olemaan aivan priimaa. Matt puhuu useampaan otteeseen HK-areenan lavalla, mutta erityisesti haluan suositella hänen studiotaan. Siellä tullaan kuulemaan opetusta kristittyjen ja ei-kristittyjen välisistä suhteista. Jos haluat vähän esimakua tulevasta, niin YouTubesta löytyy niin viime vuoden puheet kuin Popovitsin oma YouTube-kanavakin:

---

4. K-18 -studio
(lauantai 14.11. klo 11 & 16.30)
Studiot ylipäätään ovat yleensä hyvä juttu. Viikonlopun mittaisessa festarihumussa tärkein on mukana koko ajan, mutta sanaan saa syventyä lauantain studioissa vielä erityisemmin. Jos on vähän kasvanut suureksi kaikkiin muihin studioihin, K-18 voi olla oikea paikka just sulle.

---

5. Eve ja Ossi
(lauantai 14.11. klo 8.00 @ Messkeskus, A-halli)
En tosiaan tiedä, millaista musiikkia tämä on, mutta nimi vaan kuulostaa hyvältä. Kello kahdeksan lauantaiaamuna. Kitaramies ja Eve, Ossi ja tummatukka, veikkaan hyvää ja luotan.

---

6. Teatterilava
(lauantai 14.11. klo 11 & 16.30 @ Messukeskus, Auditorio)
Eikö mikään studioista inspiroi? Väsyttääkö jo keskustelu ja osallisuus? Studioiden aikana Teatteri Paraabeli ja Xaris Finland sekä Mikko Vaismaa täyttävät tämän lavan tanssilla, teatterilla ja naurulla.

---

7. Pella
(lauantai 14.11. klo 19.30 @ HK Areena)
Pella on ehkä ällöttävänkin sokerista tyttöpoppia, mutta laulujen sanat ovat täynnä armoa, lempeyttä ja isän rakkautta lapsiaan kohtaan. Niitä kuuntelen, kun väsyttää.

---

Kuvat: maatanakyvissa.fi

Miksi MNF on...

paras?

-Yhdessä viikonlopussa on niin paljon hyvää: tunnelma rakkaiden ympäröimänä, tunnelma keikoilla, tunnelma. Pahan festariruuan päivittely, metrilaku, tungos ja ilmaishalit. Yleensä ainakin toinen studio on varsin onnistunut, yleensä naurattaa kolme päivää putkeen.

- On hyvä nähdä, että meitä on täällä paljon. Vielä täällä on nuoria, jotka haluaa luottaa. Vielä täällä on meitä. Ei ole noloa olla kristitty. 

- On hyvä oppia kohtaamaan erilaisuutta, erilaisia kristittyjä ja erilaisia näkemyksiä. Minä opiskelen teologiaa ja minusta on mahdollisesti tulossa naispappi. Kukaan sleyläinen ei vihaa tai tuomitse minua syksyn upeimmilla festareilla, miksi tekisin niin heille. On hyvä muistaa, että vaikkemme ajattelisi samalla tavalla kaikesta, meillä on todennäköisesti enemmän yhteistä kuin erottavaa. Kannattaa olla väleissä, jos aikoo olla samoissa bileissä iankaikkisesti.

- Miksi ei olisi? 

Nähdään Turusssa marraskuussa!

sammuu loiste kynttilöiden

Meillä oli huikea leiriviikonloppu, valoisat kolme päivää partiokämpällä. Meillä oli viisikymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viisikymmentä myrskärein valaistua tuntia nukkua yhteisillä lavereilla,  nauraa joka päivä hyvin myöhään. 

Kaksi kohmeista aamua. Aika paljon ruokaa, vain vähän kiviä riisissä. Kaksi nuotiota, kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja ja mahdollisimman monta muistettua arvausleikkiä. Ei yhtään peiliä, ei yhtään seinäkelloa koko paikassa.

Puhetta Jumalasta. Sanoja loisteesta ja pakolaiskriisistä. Sanoja toivosta, lähimmäisistä ja rakkaudesta. Silkkaa onnea on laulaa tuttuja veisuja mökin portailla, katsella maailman upeinta maisemaa ja ihmetellä, että vaan on. Onnea on kolmen päivän yhteinen metsäarki, sellainen henki. Ihan parasta. 

Kiitos ihan jokaiselle, erityisesti niille, jotka huolehtivat eniten. Kiitos sankarla ja kiitos Jeesus. Kiitos paljon.

Viisikymmentä pitkästä aikaa parasta tuntia muistuttivat, mitä on olla turvassa, olla kotona. Tätä sydämeni kaipaa. 

Palatessani kaupunkiin kysyn taas:

Saako seurakuntaa tarvita?  Saako tarvita muutakin kuin ehtoollisyhteyttä? Pitäisikö tarvita vain saarna ja sakramentti? Saako vaan nuoret sanoa, että löytää seurakunnasta kavereita? Keskitynkö nyt epäolennaiseen?

Onko tämä jotain, mitä haetaan messusta kerran viikossa ja mennään pois? Pitäisikö sen riittää loppuiäksi? Miksi ihan yhtäkkiä pitää rakentaa itse? Miksi tämä tuli niin yllätyksenä?

Miksi vain meidän kirkon ulkopuolella sanotaan "tervetuloa kotiin"? Miksi oon kuitenkin oppinut puhumaan kotiseurakunnasta? Onko suhe väärin? 

Oonko vaan saanut liikaa ja liian hyvää? Miksi oon saanut, kun kaikki on kuitenkin tiennyt, että se loppuu, kun pääsen opiskelemaan?

Oikeasti uskon ja toivon. Oikeasti tiedän, ettei mun Jumala-suhde ole seurakunnassa, vaan mun ja Jumalan välillä. Silti palaan kysymyksineni ristin juurelle ja joskus tuntuu, että olen siinä ihan yksin. Ei tämä peitä multa armoa, ei, mutta kaipaan jotain sittenkin.

Koti-ikävä

Kotiseurakunta oli ensimmäinen asia, jota ehdin kaupunkiin muuttaessani panikoida ja ilmeisesti viimeinen, jonka kohdalla osaan lakata panikoimasta. Olen eksynyt, enkä löydä takaisin. Käyn kaikkialla ja näen kaikkialla jotain suunnatonta ja hyvää. Mutta kaikkialla istun takapenkissä, enkä osaa vastata, kun kysytään, mistä tulen.

Tänään mä olen ensisijaisesti kristitty ja sitten vasta luterilainen. (ja koko ajan enemmän se kristitty) Vaikka minut on kasvatettu ev.lut. oppiin, vaikka haluan, että lapseni kastetaan vauvoina ja haluan käydä ehtoollisella useammin kuin neljästi vuodessa, ei kirkkokunta minun uskoani määritä, vaan Jeesus. Kristinuskon sisällä on kyllä jotakin, josta haluan sanoutua irti, mutta ei mitään, johon osaisin juuri tällä hetkellä sulkeutua. Kuulua todellakin, sitoutua kyllä, uskoa ehdottomasti. Paljon hyvää, turvallista, kallista ja rakasta. Mutta ei mitään, mikä minun silmissäni pakottaisi jäämään tiukkojen rajojen ja muurien sisäpuolelle. Siksi lähdin seikkailemaan.

Kuitenkin kaipaan jo kotiin, ihan oikeaan kotiin. Sellaiseen seurakuntayhteyteen, jossa olisi mahdollisuus kuulla vahvoja sanoja, uskaltaa uskoa ihmeelliseen Jumalaan, antaa ajastaan ja palvella, tutustua ja tuntea perheenjäseniä. Kaipaan loppua tälle seikkailulle, joka alkoi suurena mahdollisuutena ja uhkaa päättyä ikuiseen kodittomuuteen.

Olen ollut varovainen, yrittänyt olla rakastumasta liikaa sellaiseen, mihin en voi jäädä. Yrittänyt pitää yhteyttä kotikotiin ja luterilaiseen kirkkoon, kysyä kuulumisia ja kertoa niitä. Olen oppinut koko elämäni luterilaiseksi, eikä se haittaa. Toisinaan kaikkialla muualla vain opin paljon enemmän, on jotenkin helpompi hymyillä. En tiedä, onko tässä nyt jonkin harhaopin vaara, vaara joutua suljetuksi jostakin, toivottavasti ei. Vähän silti kauhistuttaa olla muistamatta, milloin olen viime kerran ollut ihan tavallisessa messussa muuten kuin töissä. Voiko sellaista kuin kirkko pettää?

Ehkä mä olen vain tottunut Sankarlassa liian hyvään. Ehkä oon saanut liikaa, kun on ollut mahdollisuus raamistella, soluttautua, palvella, oppia, kuunnella ja kysellä samassa paikassa. Ehkä mun pitäisi rakentaa itse kotini, vaikkei ole laudan lautaa eikä taitoa lyödä vasaralla. Ehkä mun pitäisi opetella tykkäämään kaavoista ja samastumaan mummoihin. Ehkä mun pitäisi kirkosta karkaamisen sijaan yrittää muuttaa sitä sisältä.  Ehkä mun pitäisi vain asettua ja lakata juoksemasta, kun täydellistä seurakuntaa ei ole. Mä en vain tiedä, mihin tässä pitäisi kuulua, kun mikään ei tunnu omalta ja se mikä tuntuu on jotain, mihin en ole kasvanut, ja tuntuu siksi hankalalta.

Lopulta vain evankelis-luterilaisessa kirkossa näen oikeasti mahdollisuuden tehdä työtä tulevaisuudessa. Siksi haaveilen valkoisesta kauluksesta ja toivon, ettei haittaa ensin vähän seikkailla. Ehkä joskus asetun niiden rajojen sisään, jos joku vaatii ihan pakolla. 

(Toisaalta toivon, että löydän kotiin ihan minne vain todella ihan pian, olen vähän väsynyt jo seikkailemaan ja karttakin on kadoksissa. Haluaisin kuulla tarinoita niiltä, jotka on jääneet kotiin kivikirkkoon. Turvallisia tarinoita siitä, ettei vanhaa ole tarvinnut hylätä. Tarinoita siitä, että koti on olemassa mullekin.)

Paruusia

(enkö muka olekaan tehnyt mitään kokoavaa fuksivuoden ihanuus -postausta?)

Vuosi sitten oli mun orientoivan viikon torstai. Muistan ihan tarkkaan sen hetken, kun mun opiskeluvuodet olivat täysin edessä, opintopisteitä oli nolla ja löytäminen päärakennukselle suurin haaste. Kuinka Tuulin kanssa kuljettiin tärisevässä bussissa ja oli aamuvaloa ja jännitys aivoissa jossain innon takana. Orientoivan viikon maanantaina selvittiin istumaan kolmanteen riviin juhlasaliin ja ihmeteltiin, kun dekaani halusi kätellä ja mun tuleva kesäteologikollega kertoi edessä huiman viisaana, mistä päin me kaikki oltiin Suomen kartalla. 

Tasan vuosi sitten juttelin jossakin tutustumistilaisuudessa kissa- ja karkkipaitaisen kanssa, joista on tullut tärkeitä. Ja jotka vuoden aikana ovat saaneet oikeat nimensä mun huulille ja whatsappin viimeisimpiin. Ja muitakin äärimmäisen rakkaita kasvoja syksyn oransseissa kuukausissa sattui luentosaleissa viereen. On ollut jotenkin suunnatonta opetella sellaisten ihmisten nimiä, jotka kysyvät kuulumisia silloinkin, kun ei istuta luentosalissa joka päivä ja jotka haluavat käydä luentojen välillä kävelyllä ja jätskillä. Jotka kutsuvat kylään ja messuun, nauravat ja ovat nauramatta mun kanssa. Rakkaat.

Vuosi täyttyi peruskursseista. Tein elämäni parhaan ryhmätyön eksegetiikassa, selvisin kreikasta ja kuulemma kamalimmasta fuksivuoden kolmosperiodista. (joka oli ihan oikeasti ihan kamala, älkää tulevat teologit karatko sen kreikkapaniikin ja kirkkohissa-ahdistuksen keskeltä mihinkään, se loppuu ja tulevaisuus on parempi)

Ehkä tämä on vähän hölmöä, mutta juuri tämä tuskalla ja itkulla hankittu paikka yliopistossa on saanut lukemaan tenttikirjaa vasta viimeisenä iltana jos silloinkaan. Ja olen ihan iloinen vaikka hämmentynyt. Kuinka nopeasti voi unohtaa kuinka tärkeältä tuntui lukea. Ja kuinka hyvin voi muistaa ja ymmärtää konseptin äärellä, vaikkei olisi kamalasti lukenut. Ja kuinka se konsepti ei olekaan edessäni enää ikinä sen tentin jälkeen.

Yliopisto noin muuten on avannut ihan uusia maailmoja, uusia kokemuksia, uusia seikkailuja. Olen saanut kasan uusia rakkaita kavereita. Olen puuro- ja vuosijuhlinut ja laulanut tyt-hymniä tuomiokirkon portailla. Yksi parhaista jutuista on ollut kirjoittaminen tiedekuntalehteen. Että uskalsin, vaikken täysin luota. Viimein kalenteri täyttyi ihan muulla, sen lehtiä peittävä muste ei ollut ahdistukseen asti tummaa, vaan kertoi valosta ilosta ja naurusta. Kalenteri alkoi puhua enemmän mahdollisuuksista ja kivoista ihmisistä ja hetkistä, joina ei tarvitse vaan saa. 

Parasta on ymmärrys siitä, että hirveän moni asia on ihan oikeasti mahdollinen ja auki ja vapaa juuri minullekin. Niinpä, kymmenen kreikkapisteen lisäksi olen saanut huikaisevia nauruja, uusia rakkaita, aitoja haaveita ja suloisia juhlahetkiä. (Näistä saa sitten pohtia, että kummat haluan muistaa valmistuttuani suurempina.)

En tiennyt keväällä palauttaessani viimeisen version kirkkohissan esseestä ja sulkiessani fuksivuoden kokonaan, että kaipaisin kuitenkin. Neljän (huikean) kesäkuukauden aikana on ollut monta hetkeä, joina on ollut myös ikävä. Ikävä ystäviä, metroja, kivikatuja ja seurakuntayhteyksiä. Mutta ihan oikeasti ikävä myös suuria saleja ja yliopiston kirjastoa, on niissä jotain kamalan viehättävää. En ole missään opiskeluhurmoksessa, en niin, mutta nautin tästä tieteestä ja tiedekunnasta. On ollut ihmeellisen suloista ilmoittautua syksyn kursseille. 

Että oikeasti jossain on maailma, jossa joku odottaa. Että oikeasti, tämä on mun elämä.

kesä kääntyy myötäpäivään

(Otsikko yläasteaikojen lempparin Itkevän Tytön samannimisestä kappaleesta. Kyllä, yhtyeen tuotanto on juuri niin angstista kuin nimestä voisi olettaa.)

junalla Tampereelle

Kesä tuli, kesä oli ja kesä meni. Toisin kuin Emilia, en palannut kotiseurakunnan hellään huomaan, vaan matkasin junalla Tampereelle matkalaukut täynnä vaatteita ja laittoman paljon kirjoja. Pakko myöntää, minulla oli lievät ennakkoluulot Tampereesta, mutta kenelläpä ei olisi. Suoraan dystopiakirjallisuudesta tähän maailmaan siirtynyt Sokos ja humalaisia täynnä oleva keskustori eivät antaneet parasta kuvaa kaupungista. Lopulta jouduin kuitenkin nielemään ylpeyteni ja todeta, että Tampere on kyllä Suomen paras kaupunki – ainakin heti Helsingin jälkeen.

Minun kesäni koostui kahdesta riparista, messuavustuksista, saarnoista ja nuortseista. Yli neljänkymmenen leiriläisen riparit vähän kauhistutti etukäteen, mutta kunnialla niistäkin selvittiin. Koko leirin voimin vedetty joka-aamuinen laudes oli jotain niin upeaa, että sitä ei ihan heti tule unohtamaan. Laupeuteesi minä turvaan jo varhaisesta aamusta. Katastrofin aineksia tosin välillä oli hiukan ilmassa. Veden katketessa leirin puolessa välissä kieltämättä kyllä tuli tällekin kesäteologille paniikinomaisia tuntemuksia, mutta loppujenlopuksi leirikeskuksesta päästiin pois enemmän tai vähemmän hengissä ja yhtenä kappaleena. Toivottavasti itse kullekin jäi käteen myös jotain Jeesuksesta.

leirijärvi 

En osaa sanoa ainakaan tässä vaiheessa mitään kauhean diippiä tai merkityksellistä kesästä niinkuin upea Emilia, mutta haluaisin vielä näin loppuun jakaa ihkaensimmäisen saarnani kesän ekasta konfiksesta.

Matt. 9: 9-13

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä,ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” 

Tämän päivän evankeliumissa on monia tuttuja elementtejä muista raamatun kertomuksista. Jeesus tapaa syntisen miehen, kutsuu tämän seuraamaan itseään ja aterioi syntisten seurassa. Ja tottakai fariseukset pahoittavat tästä mielensä, kuten aina. Se, mitä Jeesus vastaa fariseuksille on tosi pysäyttävää: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." Mun mielestä toi on yks hienoimmista kohdista evankeliumeissa ja samalla yks tärkeimmistä. Jeesus käyttää sanoja hurskas ja syntinen, jotka voi olla nykyajan ihmisille aika etäisiä ja ehkä vähän pelottavankin kuuloisia sanoja. Hurskas tarkoittaa ihmistä, joka toimii oikein, noudattaa sääntöjä ja on oikeudenmukainen. Mutta hurskaita ihmisiä ei ole olemassa. Ei ole täydellisiä ihmisiä, jotka joka tilanteessa toimisivat oikein. Me kaikki ollaan tämän kertomuksen syntisiä. Jokainen varmasti tunnistaa itsessään sen, ettei aina osaa toimia omaksi tai muitten parhaaksi. Mutta Jeesus ei halua kiiltokuvaihmisiä, ei hurskaita pyhimyksiä, vaan Jeesus haluaa meidät just sellasena kuin me ollaan. 

Joku viisas joskus sanoi, että seurakunta ei ole museo pyhimyksille, vaan sairaala rikkinäisille. Vaikka kirkko saattaa usein vaikuttaa paikallaan pysyvältä ja pölyiseltä paikalta, jossa pyhäkoulun käyneet hyvät ihmiset kokoontuu, niin todellisuudessa kirkko on aivan toisenlainen. Kirkko muodostuu meistä ihmisistä. Se elää meidän, ihan normaaleiden, epätäydellisten ihmisten mukana, ihan tavallisissa elämäntilanteissa, niin iloisissa hetkissä kuin vaikeissakin. Samalla tavalla, kuin sairaalasta haetaan apua kun jokin kehossa on rikki, niin seurakuntaan voi tulla kun on sisäisesti rikki. Se ehkä kuulostaa vähän turhan dramaattiselta, mutta voisin melkein väittää että jokainen meistä on vähän rikki. Meillä kaikilla on omat epätäydellisyytemme ja kipeät kohtamme, vaikka me ei ite aina niitä ihan nähtäisikään. Kaikkia meitä yhdistää kaipuu johonkin parempaan.

Messukylän ihana kirkko

Tää maailma on nimittäin rikkinäinen, ihan niinkuin mekin. Jokainen voi sen huomata, kun katsoo ympärilleen. On sotia, joissa kuolee tuhansia ihmisiä. Ihmiset saastuttaa koko ajan enemmän ja enemmän, jonka seurauksena luonto tuhoutuu. On nälänhätää, köyhyyttä, sairauksia. Ihan meidän henkilökohtaisessakin elämässä me joudutaan kohtaamaan monenlaista kärsimystä. Kaikki maailmassa ei ole ihan niinkuin pitäisi. Sen asian kanssa on välillä vaikeaa elää ja tulla toimeen. Mutta uskon kautta me voidaan saavuttaa jotain toisenlaista.

Pari viikkoa sitten me lähdettiin yli neljänkymmenen nuoren kanssa laivalla matkaamaan kohti Isosaarta, jossa tulisimme viettämään seuraava viikko riparin merkeissä. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: järjetön määrä ihan erilaisia nuoria ihan erilaisista taustoista, suljettuna saarelle ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa, puhumaan uskosta. Mutta kerta toisensa jälkeen ripari yllättää jopa ihmisen, joka on viettänyt koko elämänsä seurakunnan toiminnassa. Jo ekoina päivinä nämä ihan erilaiset nuoret puhalsi yhteen hiileen, vapaa-ajoilla pelattiin lentopalloa, iltaohjelmissa leikittiin ponileikkiä ja nuoret alkoivat jopa suunnitella leirin omaa tanssikoreografiaa. Mä uskon, että tämä ripari oli ikimuistoinen ihan jokaiselle joka oli mukana. Käteen jää tämän päivän jälkeen paljon muutakin kuin konfirmaatiotodistus ja rippiraamattu. Upeinta meidän leirissä ei ollut isosten iltaohjelmat, ei spraymaalatut alttaritaulut eikä edes koreografia. Hienointa oli se, kuinka jokainen tuli hyväksytyksi omana itsenään, hyvine ja huonoine puolineen, epätäydellisyydestä huolimatta.

Juuri tähän Jeesus kutsuu meitä. Meidän ei tarvitse elää maailmassa, jossa viha voittaa rakkauden, jossa instagram-seuraajien määrä on tärkeämpää kuin ystävyys, jossa rikkaat katsoo vierestä köyhien kärsimystä. Raamatussa kerrotaan toisenlaisesta maailmasta. Se on maailma, jossa jokainen ihminen on tärkeä. Siinä maailmassa riittää rakkautta ja rauhaa, se maailma on täynnä armoa ja anteeksiantoa. Me saadaan olla osana sitä maailmaa niin täällä Messukylän kirkossa, kuin ihan meidän jokapäiväisessä elämässäkin. Siihen Jeesus kutsuu meitä jokaista ja tänään erityisesti teitä konfirmoitavia. Te kaikki olette tärkeitä, arvokkaita ja ainutlaatuisia. Toivon, että jokainen teistä löytää oman paikkansa tässä maailmassa ja oman tapansa olla osana tätä yhteistä seurakuntaa.

(psst. kuvat on mun instagramista, jota saa seurata @helmituuli)

Kaksi ihan tavallista kättä

Mitä tarkoittaa kutsumus, on kysytty viime aikoina. Mä olen kysynyt ja puhunut ja hämmentynyt. Iskovihkon kannesta löysin Aristoteles-sitaatin: kutsumus on siellä, missä intohimo kohtaa maailman tarpeen. Niin olen ajatellut, että kutsumus on jotain sellaista, mistä tykkää ja mitä tarvitaan. (ja kyllä Tuuli, minusta taide on ihan hyvin tarpeellista)

Mutta pitääkö olla hyvä siinä, mihin on kutsuttu? Liittyykö kutsumukseen aina lahja tehdä sitä jotain? Olenko minä kutsuttu? Pitääkö mun olla, että voin puhua Jumalasta? Ja sitten olen ihmetellyt, että entä jos en olekaan aina hyvä, entä jos en osaa aina puhua hyvin tai vastata kysymykseen ymmärrettävästi. Jos olenkin ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty?

Kesän viimeisen riparin aluksi Matti kertoi meille tarinan tyypistä, jonka isä lähetti tämän istuttamaan pellolleen sipuleita. Tyyppi meni ja istutti kymmenittäin  sipuleita mustaan maahan. Hän kaivoi kuoppia sipuleille ja istutti niitä tasaisin välimatkoin, mutta laittoi jokaisen sipulin peltoon väärin päin. Isä katseli touhua hetken, muttei hennonnut sanoa lapselleen, etteivät tämän istuttamat sipulit tule kasvamaan noin. Niinpä isä käveli lapsensa perässä pitkin muhkuraista peltoa ja tämän huomaamatta kaivoi jokaisen sipulin esiin ja istutti uudelleen maahan, tällä kertaa oikein päin.

Samalla tavalla Jumala toimii meidän kanssamme. Olen saanut huomata sen tänä kesänä. Huonoimmat oppitunnit jäi leiriläisille parhaiten mieleen. Elämäni valmistelemattomin ja mallittomin hartsi sai parin viikon jälkeen palautetta, että ne ajatukset olivat jääneet mieleen, ne olivat herättäneet ja selvittäneet. Vaikka minä olin siinä tilanteessa enemmän unissani ja katkonainen kuin ikinä.

Jumala kääntää ne sipulit.

Ei se tarkoita sitä, ettei pitäisi itse tehdä mitään, mutta se tarkoittaa, että Jumala antaa oikeat sanat ja ajatukset. Ja että vaikka itse istuttaisimme mitä ja miten päin, Jumala saa kasvamaan uskoa ja hyvyyttä. Jumala on Jumala, mä olen ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty. 

Luin vähän aikaa sitten David Wilkersonin kirjan Risti ja linkkuveitsi. Se on yhdysvaltalaispastorin huikea tosikertomus 50-luvun New Yorkista, jossa Jumala todellakin toimii. Mun oli joka toisella sivulla vaikea uskoa, mitä luin. Että miten Jumala voi johdattaa noin. Vastata rukouksiin noin selvästi ja noin suoraan. Voiko? Tarina on ihan tajuton, mutta samalla tosi herättävä. 

Parhaiten mieleen jäi viimeisen sivun lause: Pyhä henki on vastuussa täällä. Jumala on vastuussa, miten mahtavaa. Ja oikeasti, Jumala ei jäänyt 50-luvulle, vaan hän on täällä, hän elää. Ja hän on Jumala silloinkin, kun emme muista niin. 

Huikeuskesä

Terveisiä riparikesän jälkeen! Kolmaskin leiriviikko on aikaa sitten ohi, konfiksessa on laulettu Nooa ja rippiralleiltu keskellä peltojen. Ja niin paljon kaikkea on takana, paljon on opittu ja paljossa oltu. Uinut en ole kertaakaan, syönyt riuttisruokaa ihan liikaa. Viimeisten isosten mukaan näytin 23-vuotiaalta, mikä tarkoittaa kai sitä, että olen vanhentunut parissa kuukaudessa sellaisen seitsemän vuotta.

Kesään on kuulunut mahtavuutta, kolme leiriä, kaksi saarnaa. Huikeita isosia, ihania ohjaajaihmisiä, yksi mainio kanttori, yksi sanoinkuvaamaton Jumala. Jeesus-bileitä ennen iltajumista, savukoneita, aito ateria kesken messun, laululeikkiä konfiksessa. Sikapitkä rippiralli, seuriksen Porintielle hiipuva auto, samat jaksot The Biblea, raakaa rahkaa ja muita hassuja sanoja. Ymmärrystä, syvyyttä, oppimista. Yksi paloauto, yksi hajonnut käsi, monta ihan liian pitkää albaa.

Monta päivää, joina oli pakko luottaa, että Jumala kääntää sipulit oikein päin. Vaikka istuttaisin ihan vääriä siemeniä, väärin päin, väärään aikaan, nekin isi hoitaa.

Tänä kesänä oon miettinyt paljon sitä, mitä kasvu ja elämä kristittynä tarkoittaa. Keväällä kuvittelin: tästä tulee tosi pyhä ja jeesuksellinen kesä, kun kerran seurakunnassa oon töissä. (no en ehkä ihan noin) Vaan töissäpä töissä, en pyhittymässä mitenkään äärimmäisen läheiseksi Jumalan kanssa, sain huomata heinäkuussa. Sitten hämmentyneenä totesin rakkaalle ystävälleni toiselle puolelle Suomea, että oon niin kaukana, kaukana siitä pyhästä, mistä yritän leireillä puhua. Mun uskon pöytä keikkuu ehkä hädin tuskin kahdella jalalla, jotka nekin ovat kohta poikki. Eikä oikeastaan kiinnosta korjata just nyt.

Rakas ystävä kirjoitti, että ei haittaa. Ei haittaa, jos tulee aikoja, ettei uskon pöytää jaksa kiillottaa peiliksi. Ei haittaa, jos pöydän jokaista jalkaa, tai yhtäkään jalkaa, ei ihan joka viikko vahvista. Ei Jumalan lahjoittama pöytä kai hajoa käsiin heti, kun mä vähän hellitän. Ja paras ajatus oli Topin aamuhartaudessa: Jeesus oli puusepän kasvatti, joten hänellä on aina meille pari lankkua ja nauloja, joilla pöytä saadaan kuntoon. Luulen, että Jeesus on valmis myös kasaamaan pöydän itse, kun me emme osaa.

Jumalan poissaolon tunne voi olla äärimmäisen hyödyllistäkin, vaikkei siltä tunnu. Siinä vaiheessa, kun havahduin uskoahdistukseeni, en ajatellut todellakaan mitään oppituntia uskosta, lähinnä jälki-istuntoa. Tiedän ehkä, miksi pitkäperjantai on tärkeä tai löysin sille henkilökohtaisen tarpeen. (juuri kun tuon mustan pyhän tarpeettomuudesta meuhkasin ruokapöydässä) Jotenkin muistan taas, ettei mun usko kuitenkaan riipu siitä, mitä pöydän jalkaa olen muistanut erityisesti huoltaa, vaan siitä, että mulla on se pöytä. Vaikka komerossa sitten, vähän hyödyttömänä, mutta odottamassa sitä, että jaksan ottaa sen esiin. Kun kuitenkin se on.

Tällä viikolla mun korviin soi Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudelleen. En vieläkään muista, milloin olen ollut viimeksi seurakunnassa paitsi töissä, mutta mun pöytä ei olekaan hajalla. Eikä hajoa.

Äläkä ajattele vain huonekalujasi, sillä Jumala todella rakastaa sinua ja hän kyllä antaa sulle hyvät huonekalutkin! Toukokuun hyvät mehiläiset kanssanne. 

Sinun vain on valta

Luuk. 13: 1-5

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

On paljon helpompaa nähdä toisen tekemät virheet ja väärät teot kuin myöntää omansa. On helppo sanoa, älä tee noin ja kertoa, mikä olisi paljon paremmin. Omat elämänvalinnat tuntuvat ainoilta oikeilta. Olemme valtavan anteeksiantamattomia. Satutamme, toiset satuttavat, satutamme takaisin.

Gospelbändi kls. laulaa osuvasti: Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa, helppo toisen synnit tunnustaa, montako kiveä Jeesus heittikään? Montako? Ei niin, ei yhtäkään. Me seisomme usein taskut kiviä täynnä, valmiina viskomaan, valmiina päättämään, että tuo on väärin, tuo on syntiä, et ole minkään arvoinen.

Unohdamme, että päätösvalta tässäkin asiassa on Jumalan. Meillä ei ole varaa tuomita toisiamme, kun omassakin elämässämme olisi parantamista vaikka kuinka. Saatamme itse tehdä yhtä lailla virheitä, joista toisiamme syyttelemme.

Vaikka olisimme varmoja, että joku ihminen joutuu tekojensa vuoksi kauemmas Jumalasta, meidän tehtävämme on vain rakastaa. Vaikka olisimmekin joskus oikeassa, meidän ainoa tehtävämme on rakastaa. Tuomitsemalla ja syyttämällä emme varmasti saa aikaan mitään hyvää.

Tuomitseminen ja asioista päättäminen on Jumalan työ. Minusta Max Lucado kysyy fiksusti: Miksi tuomitset Jumalan puolesta? Oletatko, ettei Jumala osaa hoitaa omaa tehtäväänsä? Jos me tuomitsemme toisiamme, koetamme ottaa Jumalan paikan. Rakennamme kulissia oman elämämme peitoksi ja yritämme väittää, että olemme jotenkin parempia kuin joku muu, syntinen naapuri. Ensimmäisen väärän teon motiivi oli astua oman elämänsä herraksi. Tuomitessamme toimimme siis samalla tavalla kuin syntiinlankeemuskertomuksen ihmiset. Se ei kannata, vaan homma menee metsään, sen lupaan. Jumalan paikan ottaminen ei voi olla fiksua, sillä vain hän voi tietää, mikä on meille parasta. Loppujen lopuksi vain hän voi päättää.

Me emme voi ymmärtää sitä oikeudenmukaisuutta, joka mahtuu vain Jumalan sydämeen. Saattaa tuntua väärältä, ettei Jumala haluakaan pahaa sille, joka satuttaa meitä. Emmekö olekaan hänelle kalliita ja rakkaita? Kuitenkin jokainen meistä on Jumalan näkökulmasta syntinen, yhtä syntinen.

Voimme kuvitella, että synnit ovat pinossa jokaisen ihmisen pään päällä. Kun me kävelemme toistemme tasolla, näemme eri kokoisia syntitaakkoja. Taparikollisella on enemmän pahuutta kannettavanaan kuin minulla. Pienellä lapsella huomattavasti ohuempi pino. Vertailemme pinojen korkeutta, tuon kanssa en halua olla. Pyrimme sellaiseen seuraan, jossa olisi mahdollisimman matalat pinot pahuutta. Jumala ei näe asiaa näin, ei todellakaan. Jumala katsoo meitä ylhäältä ja näkee vain miljoonia ihmisiä, jotka kaikki kantavat syntejään ja vertailevat riidellen pinojensa korkeutta.

Jumala kärsii, kun teemme pahaa. Jokainen paha teko satuttaa joko meitä itseä tai jotakuta muuta. Jumalaa sattuu, kun hänen lapsiaan sattuu. Samalla tavalla kuin meissäkin herää suru, jos meille rakasta ihmistä kohdellaan väärin, Jumala katsoo suruissaan meidän puuhiamme. Hän voisi kostaa, suuttua ikuisesti sille, joka aiheuttaa eniten kipua. Jumala kuitenkin valitsee armon. Hän pystyy siihen, kieroilematta, huomauttelematta anteeksipyytävälle pahantekijälle enää ikinä. Tässä me eroamme Jumalasta ja siksi meidän tulisi jättää valta Jumalan oikeudenmukaisiin käsiin.

Kun elämässä tapahtuu jotain, mitä emme ole suunnitelleet, saatamme ajatella, että se on seurausta jostakin, mitä olemme tehneet. Evankeliumitekstin galilealaisten kohtalo oli arvaamaton ja käsittämätön, olisi helppo syyttää heitä heidän synneistään. Sekin olisi Jumalan suulla puhumista. Vastoinkäymiset eivät ole meidän vika, eivätkä kenenkään muunkaan. Jumala ei aiheuta kipua rangaistakseen tai omasta tahdostaan. Vaikka hän sallii myös ikäviä ja pahoja asioita, hän tulee surulliseksi meidän kivustamme.

Raamattu sanoo: Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.  Selittämätönkin kärsimys johtaa usein johonkin uuteen, vaikkemme kaikkein kamalimmalla hetkellä voi nähdä missään valoa. Minä ainakin olen sellainen ihminen, että vasta menetettyäni osaan kiittää ja vasta pudottuani osaan pitää kiinni.

Voimme pyytää Jumalalta mitä tahansa, mutta minusta paras rukous on vaikein: tapahtukoon sun tahtosi Jumala, sä tiedät, mikä mulle on parasta. Saamme opetella luottamaan, että vaikkemme ymmärrä miksi, kaikella on tarkoitus. Vaikeassakin tilanteessa voimme luottaa siihen, että Jumala pitää meistä kiinni. Kun annamme Jumalan päättää ja valita tien, olemme yleensä matkalla hänen luokseen.

Saattaa tuntua hurjalta, että niin armollinen Jumala haluaisi rangaista jotakuta. Tuomionkaan mahdollisuutta ei silti voi kokonaan häivyttää. Ajattelen, että armo jää melko tyhjäksi, jos ei ollenkaan ole muuta. Ellei ole syntiä, ei voinut olla sovitusta. Ellei orjuutta, ei lunastusta. Ellei tuhoa, ei pelastusta siltä. Tuhon omia, ellette käänny, sanoo Jeesus. Ei pelotellakseen, vaan herätelläkseen kääntymykseen. Eikä syyttääkseen, vaan saadakseen meidät näkemään synnit yhtä suurina ja ihmiset yhtä pieninä. Ei tuomitakseen, vaan korostaakseen huikeaa armoa.

Jokainen syntipino on liian suuri. Yksikin synti harteilla estää pääsyn pelastukseen. Se oli siinä, kaikki olemme tuhon omia, saattaa joku ajatella. Vain ellemme käänny, Jumala lupaa. Tämä puhe tuhosta ei ole uhkaus vaan lupaus. Lupaus siitä, että kun me vain uskomme, saamme osaksemme armon. Meillä on lupa jättää kaikki Jumalan käsiin.

Kääntymys on Jumalan työ. Se on jotakin kokonaisvaltaista, ajattelun muuttumista täysin erilaiseksi. Ajattelen, että kyse on ajattelun muuttumisesta nimenomaan suhteessa toisiin ihmisiin. Alamme elää anteeksisaaneena ja opettelemme antamaan anteeksi toisillemme. Kun ymmärrämme, kuinka paljon Jumala on rakastanut meitä, kuinka suunnaton ja ihmeellinen lahja armo on, pystymme irrottautumaan siitä ajatuksesta, että anteeksiantoa olisi tarpeen ansaita. Kun tajuamme, kuinka paljon olemme itse saaneet anteeksi ihan ilman mitään hyvittelyjä tai korvauksia, ymmärrämme, ettei meilläkään ole oikeutta olla antamatta anteeksi. Tällöin vierellemme mahtuvat vähitellen myös muut syntiset, sillä tajuamme olevamme kaikesta huolimatta Jumalan silmissä samalla viivalla.

Jumala on huolimatta epätäydellisyydestämme luonut meidät yhteyteen, hän toivoo, että tulemme toimeen keskenämme, rakennamme rauhaa ja yhteyttä. Rauhaa ei rakenneta erottelemalla ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin. Sen sijaan, että tuomitsemme, syyttelemme ja asetamme itsemme toistemme yläpuolelle, voimme kulkea toistemme rinnalla hämärässä, voittaa yhdessä vastoinkäymiset ja koettaa kääntää tätä maailmaa yhteisvoimin Jumalan puoleen. Meillä on lupa luottaa armoon jokaisen kohdalla ja saamme rukoilla: tapahtukoon sinun tahtosi.

Voittajan puolella voitetaan

Elän uutispimennossa, koska meille ei tule lehtiä enkä lue nettiuutisia. Siksi käperryn tyytyväisenä ja huolettomana punavihreään yliopistokuplaan, jossa tiedän vain sen, mitä joku linkkaa Facebookiin. Jotkut asiat kuitenkin järisyttävät minunkin maailmaani, ylittävät uutiskynnyksen.

Sunnuntai-iltana olin matkalla seurakuntaan, kun vasta oikeasti tajusin, mitä maailmassa on taas tapahtunut. Luin (Facebookista) kasvavista uhriluvuista ja kysyin hämmentyneenä Jumalalta, miksi. Mieleen alkoi valua ihmisiä, kavereita ja kaukaisempia tuttuja, jotka ovat olleet Nepalissa hetkiä elämästään. Mitä jos he olisivat siellä nyt? Hävetti, etten osannut taas kauhistua ennen kuin jotain olisi voinut tapahtua juuri minun läheisilleni. Ei tapahtunut onneksi, mutta itsekkyys sai kolhuja (hyvä niin).

Millainen Jumala sallii tämän, halusin kysyä. Mietin, millaisia tunteita ne ihmiset mahtavatkaan käydä läpi, joilla oikeasti on yhteyksiä Nepaliin. Epätoivoa, surua, tuskaa, ahdistusta, pelkoa, kauhua, ikävää, epäuskoa. Kertoo Facebook. Vaikka minuun henkilökohtaisesti ei tällä kertaa sattunut, koskettaa kaikki suuri ihan jokaista maailman ihmistä.

Mutta meillä on olosuhteitten Jumala, ihmeellinen Jumala, jolla on suunnitelma.

Meillä on tehtävä. Me voidaan auttaa ja toimia. Kyllä sinäkin voit auttaa. Nyt Nepalin hädässä emme ehkä voi matkustaa Aasiaan lääkelaukun kanssa, mutta voimme auttaa antamalla omastamme, jotta joku siihen koulutettu voi matkustaa ja tehdä jotain konkreettista. Voimme myös tavallisen seesteisen arjen keskellä tukea esimerkiksi koulutusta noissa maissa, joissa se voisi pelastaa paljonkin. Kaksi tavallista kättä ja jalkaa voivat toimia ja toimivatkin parhaiten.

Olin eilen spr:n lipaskerääjänä Narinkkatorilla. Kastuessani kaatosateessa sain todella liikuttua siitä, millaiset ihmiset antoivat omastaan. Moni Nepalista Suomeen muuttanut tuli kertomaan minulle perheensä olevan turvassa tai ei, heidän kotitalonsa kunnosta ja muusta. Jokaisen lippaaseen pudotetun kolikon kohdalla minua itketti nähdä heidän tuskansa. Äiti, isä, sisko, veli siellä kaukana nukkuu teltassa. Romanikerjäläinen pudisteli ensin  päätään (vaikken kyllä ajatellut heillä olevankaan annettavaa), mutta toi sittenkin hymyillen muutaman kolikon.

Tämä maailma on taistelukenttä, eikä me saada olla sillä puolella, jolla on epätoivo ja harmaat värit. Meistä taistellaan, laulaa Hertz (tuuli tää on sulle). Jonain päivänä eteen tulee hetkiä ja tilanteita, jolloin paha ampuu juuri meihin. Suomessa maa ei järise eikä meidän koti uhkaa romahtaa tänään eikä huomenna, mutta jotakin samalla tavalla kamalaa saattaa tapahtua meidänkin elämässä. Silloinkaan me emme saa unohtaa, mikä meidän tehtävämme on, kuka on meidän Herra. Ei pelko tai epätoivo, vaan suunnaton ja iankaikkinen Jumala. Me ollaan voittajan puolella.



Katsokaa siskot, katsokaa veljet huomisen valoa päin! Maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin. Pelkää en maailmaa en kuolemaa tai saatanaa. Luottaa saan Jumalaan tai unelmaan kai parempaan. Näin lauletaan tyt-hymnissä, mutta sanat saisivat virrata ihan jokaisen maailman ihmisen suusta kaikkien olosuhteitten keskellä.

Rukoillaan Nepalin puolesta, lahjoitetaan ehkä vähäisestäkin opintotuesta tai kesätyöpalkasta edes ihan pieni osa. Sekin on tuhon keskellä jo paljon.

Niin ja kivaa vappua, eläkää kiltisti.

Herra, en kai se ole minä?

Matt. 26: 17-30

Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Minne tahdot meidän valmistavan sinulle pääsiäisaterian?” Jeesus sanoi: ”Menkää kaupunkiin.” Hän neuvoi, kenen luo heidän oli siellä mentävä, ja käski sanoa tälle: ”Opettaja sanoo: ’Hetkeni on lähellä. Sinun luonasi minä syön pääsiäisaterian opetuslasteni kanssa.’” Opetuslapset tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt ja valmistivat pääsiäisaterian.

Illan tultua Jeesus kävi aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa. Heidän syödessään hän sanoi: ”Totisesti: yksi teistä on kavaltava minut.” Murheen vallassa he alkoivat toinen toisensa jälkeen kysellä: ”Herra, en kai se ole minä?” Jeesus vastasi heille: ”Minut kavaltaa mies, joka syö samasta vadista kuin minä. Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään.” Silloin Juudas, hänen kavaltajansa, kysyi: ”Rabbi, en kai se ole minä?” ”Itsepä sen sanoit”, vastasi Jeesus.

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.”

Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.

Kiirastorstain evankeliumissa Jeesus vihjailee tulevasta kuolemastaan. Otsikkoon siteeraamani lause on minusta äärimmäisen koskettava. Juudas, joka tulee kavaltamaan Jeesuksen, kysyy kenties huolissaan Herra, en kai se ole minä. Emme tiedä, millaisia ajatuksia ja tunteita Juudaksen päässä liikkui tuossa hetkessä. Saatamme tuomita (hälytyskellot) Juudaksen ja ajatella, ettei hän varmasti ollut mitenkään fiksu. Miten ihminen muka voi auttaa ystävänsä vihaajia tämän tappamisessa?

Muistatko sellaisia hetkiä, joina olet hiljaisena hyväksynyt kiusaamisen. ilkeät kommentit, rumat sanat, lyönnit? Oletko tunnustanut virheesi aina kysyttäessä? Pyytänyt anteeksi?

Saatamme sanoa, olipa Juudas kertakaikkiaan erityisen hölmö. Kuitenkin syyllinen Jeesuksen kuolemaan olet sinä itse. Ja minä, naapurisi ja koulusi rehtori, kirkkoherra, Päivi Räsänen ja historian Juudas, Jeesuksen kaveri. Me tapoimme Jeesuksen yhdessä. Ei ollut kovin suunniteltu kupru, heitimme aivot ja omantunnon hetkeksi syrjään, otimme Jumalan mopon, ja kas, se karkasi käsistä. Kaveri kuoli, naulittiin häpeän puuhun, hän vuoti verta. Pyysinkö minä anteeksi? Käänsinkö katseeni ja sanoin, en se minä ollut, en tajunnut, toi alotti?

Jokainen meistä on syntinen Juudas, joka suuteli Herraansa ja kavalsi tämän. Ehkä joku todella houkutteli meidät tekemään väärin. Ehkä emme osanneet vastustaa. Ehkä kaverin ruma sana nostatti käden lyömään, ehkä ajatuksia on mahdoton hallita. Ehkä emme tienneet, ettemme voisi enää lopettaa. Ehkä anteeksi on maailman vaikein sana. 

Jo ennen syntymääni Jumala tiesi, että minä olisin tällainen: tottelematon, helposti väärään tarttuva, siinä riippuva ja katala. Ja silti vastustamattoman ihana, äärimmäisen kaunis ja lahjottu, Jumalalle rakas. Niin sinäkin, rakas ystäväni.

Jokainen meistä töppäilee juuri niin kuin opetuslapset, jokainen on Pietari, joka ensin mielistelee minkä kerkeää, eikä sittenkään kehtaa sanoa uskovansa.  Jokainen pelkää ja valehtelee, jokaisessa on todisteita vaativa Tuomas. Mutta jokainen on samaan aikaan Aabraham, Jumalan ystävä. Jokainen on Israel, Jumalan valittu ja jokainen on Jumalalle rakas.

Juuri sinä olet Juudas. Ja siksi juuri sinä tarvitset pelastajaa. 

2. pääsiäispäivä: hän on meidän keskellämme

Matt. 28: 8-15

Naiset lähtivät haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Mutta yhtäkkiä Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.”
    Naisten ollessa matkalla muutamat vartiomiehistä menivät kaupunkiin ja kertoivat ylipapeille kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin nämä kokoontuivat neuvottelemaan yhdessä vanhimpien kanssa ja päättivät antaa sotilaille suuren summan rahaa. He sanoivat sotilaille: ”Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä.” Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu. Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti.


Seurakunta elää Kristuksessa. Hän on seurakunnan syy ja päämäärä, alku sekä loppu. Tärkeää ja keskeistä emme ole me, vaan se, että Kristus saa olla meissä. Sekä yksilöinä, että kristittyjen yhteisönä meidän tulisi loistaa ja rakentua hänen (ja vain hänen) varaansa ja voimassaan. Meidän keskellämme ja sisäisesti meissä on Jumalan valtakunta. Siinä, että lunastajamme elää, on toivomme yksi.

Paasto on saattanut olla pitkälti omaan jumalasuhteeseen keskittynyttä aikaa. Kuitenkin juuri se, että olemme miettineet, kuinka itse lähentyisimme Jumalaa, antaa voimaa myös olla lähellä ihmisiä. Siksi paaston päätyttyä saamme keskittyä viemään iloista viestiä ja rakkauden sanomaa läheistemme elämään. Päivän evankeliumin naisten kanssa saamme riemuita, ja riemuiten juosta kertomaan, Hän elää.

Ps. 73: 23-28
Minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. -- minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.

Tahdon pitää Jumalaa kädestä ja tiedän, että silloinkin, kun minun otteeni lipsuu, Jumalan ote pitää. Meidän Jumalamme ei halua, että lähestymme häntä vain silloin, kun tarvitsemme apua tai lohtua. Hän ei halua, että tulemme hänen eteensä vain murrettuina. Jumala haluaa olla suhteessa meihin ihan joka päivä. Myös paaston päätyttyä ja suuren juhlan mentyä, arjen kiireen keskellä, lunastaja elää ja rukoilee puolestamme.



(kuva: Tuuli, teksti: Emilia)

1. pääsiäispäivä: ja maailma sai toivon

Mark. 16: 1-8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
    Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
    Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

(Tämä on nyt melkein mun viime yön saarna, pienin lyhennyksin. Niille, jotka eivät olleet messussa ja niille, jotka uinuivat väsyneinä. :D Muut voivat sitten meditoida videota.)

Tässä evankeliumitekstissä todistetaan ehkä koko uskon tärkein asia. Tämä on se pohjimmainen evankeliumi, ilosanoma. Se, että Jeesus, joka kuoli ristillä meidän takia, ei jäänyt hautaan, vaan on noussut kuolleista. Tänä yönä saamme odottaa aamua iloiten, pettymys Jeesuksen kuolemasta vaihtuu toivoon, pelko vaihtuu rakkauteen ja kärsimys riemuun.

Me saadaan kohottaa meidän katseemme pois omasta pahuudesta, syyllisyydestä Jeesuksen kuolemaan. Saadaan katsoa tyhjää ristiä ja hautaa, josta loistaa valo ja uusi alku. Meidän ei tarvitse enää surra, koska lopulta mitään pahaa ei meidän kuninkaalle tapahtunut.

Jeesuksen kuolema oli osa Jumalan suunnatonta suunnitelmaa, se ei ehkä ollut vielä valjennut noille naisille, jotka vajaa 2000 vuotta sitten ensimmäisinä näkivät tyhjän haudan. Mutta tänä yönä, kun me saadaan olla todistamassa ylösnousemuksen ihmettä, me voidaan nähdä, mitä Jeesus todella tarkoitti sanoessaan ”se on täytetty”. Me voidaan nähdä se laaja kaari, jossa on luominen ja ennustukset, jeesus, sen puheet ja kuolema ja viimein ylösnousemus, joka toi maailmaan toivon ja valon.

Pääsiäisen tapahtumissa on jotain, mikä muuttaa maailman historian suunnan. Samalla pääsiäinen on myös kasteen juhla. Kaste on hirmu hankala asia, koska en muista mun kastetta, en ymmärrä yhtään. Mutta kaste on kuitenkin hetki, joka muuttaa yksittäisen ihmisen elämän suunnan. Jeesus kuoli meidän syntien takia, jotta meidän ei tarvitsisi kantaa syyllisyttä. Ja Jeesus nousi kuolleista, jotta mekin saataisiin elää. Kasteen kautta me tullaan siitä osallisiksi.

Mun ymmärtämistä helpotti, kun yksi puhuja vertasi kastetta vedenpaisumukseen (Nooa). Vesi hukuttaa jotain pahaa, pimeää ja syntiä ja tilalle tulee uutta ja puhdasta.

Kasteessa jotakin vanhaa on ihan oikeasti haudattu. Meidän syntinen minä ja se väärin valitseva puoli on hukutettu. Emme ole enää synnin haudassa, suuri kivi on vieritetty pois päältämme. Meidän syyllisyys on pyyhitty pois ja kaikkivaltias Jumala on henkilökohtaisesti kutsunut jokaisen, rakastanut meistä jokaista. Jumala on valinnut rakastaa meitä, jotka ollaan rikottu itsemme, toisemme ja lopulta aiheutettu Jumalan oman pojan kuolema.

Synnin tilalla meissä on jotain uutta. Se uusi ei missään tapauksessa ole meidän ansiota, vaan uusi elämä on annettu meille lahjaksi ja me voidaan vaan kiittää.

Saadaan olla todellisesti uusi luomus. Meistä on tullut osallisia Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Meillä on toivo. Fil. 3:10. (Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaan) Osallistumalla Jeesuksen työhön, me saadaan muuttua mieleltämme enemmän Jeesuksen kaltaisiksi ja se on uskovan tavoite.

Jeesus elää ja se tarkoittaa ikuista elämää myös meille. Meillä on ihan huikea toivo, tieto siitä, että me vielä nähdään Jeesus ja saadaan iloita. Raamatussa ei kuvailla tosi paljoa sitä, millaista taivaassa on, mutta se kertoo, että siellä ei ole enää murhetta. Ei itkua, kaikki kyyneleet on pyyhitty pois. Me saadaan laulaa ja saadaan viettää aikaa meidän Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä.

Eikä meillä tarvitse tänään olla pelkoa siitä, etteikö se olisi totta ja etteikö me oltaisi osallisia siitä jo nyt. Tämä hetki, jossa me eletään ei ole mikään katkos siinä Jumalan suunnitelmassa. Jumalan suunnitelma ei päättynyt Jeesuksen ylösnousemukseen, vaikka se antoikin maailmalle ihan uuden suunnan ja uuden toivon.

Meilläkin on paikka siinä suunnitelmassa. Ja meidän paikka suunnitelmassa on  julistaa, kertoa ilosanomaa, rakastaa, elää meidän elämää Jumalalle. Me voidaan elää sitä uutta elämää, jonka Jeesuksen ylösnousemus mahdollisti, saadaan olla osallisina siitä riemusta joka päivä. Se on pelotonta ja toivon täyttämää elämää. Enkelin sanat ”älkää pelätkö” kuuluvat meillekin. Meidän ei tarvitse pelätä maailmassa, eikä meidän tarvitse pelätä Jumalan edessä. Pelon vastakohtana meissä saa sijaa rakkaus itseämme, toisiamme ja luotua kohtaan.

Iloitkaa, sillä maailma on saanut toivon!