Ehtoollinen on mysteeri, ehkä käsittämätön, ainakin hankala mahduttaa aivoihin. Mutta tärkeä kuitenkin.
Tänä syksynä olen käynyt messuissa ja myös ehtoollisella useammin kuin koskaan elämässäni. Erityisesti tänään pyhän aterian merkitys ja sisältö ihmetyttivät taas, kun olin itse ehtoollisavustajana tuomiokirkkoseurakunnassa. Eivät nämä lähes jokaviikkoiset messuilut ole ainakaan mitään valaistumista tuottaneet ehtoollisen ymmärtämisen suhteen. Ei minusta tuntunut taaskaan mitenkään ylipyhältä sen leivän ja viinin kanssa.
Pyhyyttä kaivatessa, mieleeni tuli kysymys, jonka pappi esitti minulle ehtoollisavustajakoulutuksessa alkusyksystä. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, hän kysyi. Selitin sekavia sanoja armosta, koska minusta armo kelpaa vastaukseki kaikkeen. Armosta ja Jeesuksesta ja mystiikasta puhuin. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, kysyn nyt kaikilta.
Meidän uskonkäsityksemme usein vaativat hirveästi käsittämistä. On oltava rationaalisia selityksiä, tarkkoja opinkappaleita, tajuttavia kertomuksia ja kaavoja kaikesta: Pyhän Hengen alkuperästä, ristinkuolemasta, Jeesuksen ruuansulatuksesta. Tietysti, niitä selityksiä minä itsekin kaipaisin useamminkin.
Minulle ehtoollisen merkitys (yhä hirmu hämärä, sumuinen ja epävarma, ehkä vääräkin, en tiedä) on kuitenkin juuri se tietynlainen mysteerisyys. Se ettei minun tarvitsekaan ymmärtää, kerrankin niin. Jeesus tulee minuun, minä en tee mitään, edes ymmärrä. En edes yritä kehittää tarkkaa selitystä sakramentille. Jeesus on salatulla tavalla läsnä. Jeesus tekee taas kaiken puolestani. Armollista! Kunhan tottelen Jeesusta kerrankin jossain, syön ja juon ja teen sen hänen muistokseen. Olen rauhassa lapsi.
Miksi usko aikuisen analyysiksi muuttuu? Ei usko ole välttämättä ollenkaan mahdollista ilman rohkeutta vastaanottaa mysteeriä, luottaa.
Loppuun haluan vielä mainita täysin epäonnisesta päivästäni (Lähdin kotikotoa seitsemältä, että olisin ajoissa, kun minulla oli ehtoollisavustus Helsingissä kymmeneltä. Ajelin rauhassa Korsoon todetakseni, ettei täältä menekään junaa, jolla ehtisin. Ajoin Tikkurilaan, koska aikataulun mukaan sieltä menee kaksi. Eksyin, kysyin neuvoa, myöhästyin siitä ensimmäisestä, eikä toista junaa tullut. Soitin paniikissa melkein itkien kirkkoon ja sanoin, että tulen myöhässä. Harjoittelin pikajuoksua keskustassa, ja ehdin kuin ehdinkin melkein ajoissa. Läikyttääkseni viiniä lattialle ja failaillakseni alkoholittoman viinin kanssa.) Niin, haluan vielä kerjätä sääliä, ja kysyä, onks tää joku merkki nyt, ehkä musta ei pidä tulla pappia ainakaan?
Ps. Pyhä kabinetti (<-- klikkaa) on paras! (katso kokonaan, mutta jos et jaksa, niin 1:38, katso nyt ainakin tuosta)
Pps. ennakkoäänestys alkaa huomenna!
Ppps. armo
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
tiistai 14. lokakuuta 2014
Ihmeellisiä ja väsyneitä
Olen yliopiston valtavassa tietokonetalossa, Aleksandriassa. Täällä ahkerat akateemiset istuvat nahkasalkkuineen pohtimassa 1800-luvun lapsuutta tai jotain algoritmeja. Minun piti kirjoittaa essee Gadamerin ajatuksista, mutta aivot umpisumussa ei nyt onnistu. Siksi kerron kuulumisista.
Tuntuu, että lokakuu tuli ja on marssinut vauhdilla vauhdikkaasti irrottanut minusta otteensa. Yliopistoa on ollut yli kuukausi, jo aika reilusti yli, enkä tunne oloani kuitenkaan viisaaksi. Olen oppinut hiljaisia asioita, hiljaista tietoa, sisäistänyt sen, ettei täälläkään oikeasti kukaan ole ylifiksu. Paitsi osa, mutten minä, eikä ehkä tarvitse. Täälläkin saa istua villasukissa jalat koukussa ja pelata subway surfia puhelimella luennoilla. (viimeksi mainittu ei siis tarkoita, että aiemmin olisi saanut, että täälläkään erityisesti kannattaisi, ei kannata)
Teologia tuntuu hiljaisella tavalla omalta. Sillä tavalla, etten haluaisi pois missään tapauksessa (vaikka välillä tuntui siltäkin), ja olen iloinen, että käytin viime kevätkuukaudet varhaiskristittyjen parissa enemmän kuin maailmassa. Kuitenkaan en jaksaisi oppia koko ajan. En jaksaisi tehdä ja olla aktiivisesti läsnä joka hetkessä, olen huomannut, ettei arki olekaan vain arkea, vaan aktiivisuutta tänä syksynä. Siitä kaikesta huolimatta olen melkein innoissani alkavasta kreikasta. Vaikka minulle on kerrottu kauhutarinoita neljän tunnin läksyistä ja muusta. Silti.
Eniten ominta on tänä syksynä ollut:
- koti
- agricola-messu, tulkaa tekin, sillä se on paras
- seurakunta siellä ja täällä, Kristuksen perhe (yhtä aikaa se on ollut kaukanakin)
- Nura Farahin Aavikon tyttäret -kirja, haluan suositella kaikille, sillä niitä oranssin sävyjä jaksan lukea kaiken muun kirjaintulvan keskelläkin
Ensimmäinen tentti oli. Istuin salissa ja katselin, kuinka ihmiset, ystävät, raapivat päätään, täyttivät konsepteja viisailla sanoilla, tai näyttivät epätoivoisilta. Minäkin tiesin jotain, vain yksi kohta oli ihan tyhjä, ja satuilin siihenkin tietoisesti väärin jostakin yliluonnollisesta.
Äkillinen kauhu kaikesta tehtävästä, palautettavasta ja arvioitavasta on kadonnut jonnekin tänään, pysykööt siellä. Vaikka oikeasti kannattaisi olla kauhuissaan, jos se saisi kirjoittamaan Gadamerin ajatuksista vähän tehokkaammin. Kun olen saanut vasta avattua tyhjän tiedoston. Onneksi sen palautus on vasta huomenna.
Onneksi kotikoti ei unohdu täälläkään, jos on tutustunut hulluihin seurakuntasankareihin. Kun jos ne hullut hassut ystävät saavat sunnuntai-iltana päähänsä tulla tuparivisiitille meille, niin tervetuloa vaan, välkomna ni är, mutta ensi kerralla pääsette sisään vain, jos tulette ennen kello yhtätoista, ilmoitatte etukäteen, ettekä silloin tule, kun joku on suihkussa. Niin hankimme teille pullaakin.
Muitakin ihmeellisiä asioita täällä tapahtuu, mutta niistä ei ole kerrottu tässä postauksessa. Tämä on kirjoitettu siksi, että välttäisin kirjoittamisen Gadamerista ainakaan ajoissa. siu.
Tuntuu, että lokakuu tuli ja on marssinut vauhdilla vauhdikkaasti irrottanut minusta otteensa. Yliopistoa on ollut yli kuukausi, jo aika reilusti yli, enkä tunne oloani kuitenkaan viisaaksi. Olen oppinut hiljaisia asioita, hiljaista tietoa, sisäistänyt sen, ettei täälläkään oikeasti kukaan ole ylifiksu. Paitsi osa, mutten minä, eikä ehkä tarvitse. Täälläkin saa istua villasukissa jalat koukussa ja pelata subway surfia puhelimella luennoilla. (viimeksi mainittu ei siis tarkoita, että aiemmin olisi saanut, että täälläkään erityisesti kannattaisi, ei kannata)
Teologia tuntuu hiljaisella tavalla omalta. Sillä tavalla, etten haluaisi pois missään tapauksessa (vaikka välillä tuntui siltäkin), ja olen iloinen, että käytin viime kevätkuukaudet varhaiskristittyjen parissa enemmän kuin maailmassa. Kuitenkaan en jaksaisi oppia koko ajan. En jaksaisi tehdä ja olla aktiivisesti läsnä joka hetkessä, olen huomannut, ettei arki olekaan vain arkea, vaan aktiivisuutta tänä syksynä. Siitä kaikesta huolimatta olen melkein innoissani alkavasta kreikasta. Vaikka minulle on kerrottu kauhutarinoita neljän tunnin läksyistä ja muusta. Silti.
Eniten ominta on tänä syksynä ollut:
- koti
- agricola-messu, tulkaa tekin, sillä se on paras
- seurakunta siellä ja täällä, Kristuksen perhe (yhtä aikaa se on ollut kaukanakin)
- Nura Farahin Aavikon tyttäret -kirja, haluan suositella kaikille, sillä niitä oranssin sävyjä jaksan lukea kaiken muun kirjaintulvan keskelläkin
Ensimmäinen tentti oli. Istuin salissa ja katselin, kuinka ihmiset, ystävät, raapivat päätään, täyttivät konsepteja viisailla sanoilla, tai näyttivät epätoivoisilta. Minäkin tiesin jotain, vain yksi kohta oli ihan tyhjä, ja satuilin siihenkin tietoisesti väärin jostakin yliluonnollisesta.
Äkillinen kauhu kaikesta tehtävästä, palautettavasta ja arvioitavasta on kadonnut jonnekin tänään, pysykööt siellä. Vaikka oikeasti kannattaisi olla kauhuissaan, jos se saisi kirjoittamaan Gadamerin ajatuksista vähän tehokkaammin. Kun olen saanut vasta avattua tyhjän tiedoston. Onneksi sen palautus on vasta huomenna.
Onneksi kotikoti ei unohdu täälläkään, jos on tutustunut hulluihin seurakuntasankareihin. Kun jos ne hullut hassut ystävät saavat sunnuntai-iltana päähänsä tulla tuparivisiitille meille, niin tervetuloa vaan, välkomna ni är, mutta ensi kerralla pääsette sisään vain, jos tulette ennen kello yhtätoista, ilmoitatte etukäteen, ettekä silloin tule, kun joku on suihkussa. Niin hankimme teille pullaakin.
Muitakin ihmeellisiä asioita täällä tapahtuu, mutta niistä ei ole kerrottu tässä postauksessa. Tämä on kirjoitettu siksi, että välttäisin kirjoittamisen Gadamerista ainakaan ajoissa. siu.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
lokakuu, sadetta ja irrallisia hetkiä
Viime viikko oli harmaa. Nyt jälkeenpäin tuntuu kuin koko viikko olisi mennyt juna-asemilla, läpimärissä kengissä, ilman lapasia, puoliunessa. Vaikka ehdinhän minä paljonkin tehdä: polttaa ruisleivät mikrossa, unohtaa sateenvarjon kotiin, melkein eksyä Herttoniemeen, altistua teologian fuksien kollektiiviselle opiskeluahdistukselle, leikkiä steariinilla Emilian katsoen tuomitsevasti vierestä, unohtaa avaimet ja soittaa ovikelloa yhdeltä yöllä. Ensimmäinen tenttikin tuli ja meni, aivan liian minimaalisella panostuksella. Ehkä ei olisi pitänyt olettaa, että Descartes ja Kierkegaard hiljalleen siirtyisivät aivoihini vain tenttikirjaa repussa kantamalla. Onneksi armoa riittää yliopistollakin, tentin voi aina uusia. Ehkä minustakin vielä joskus teologi tulee.
Keskiviikkona kun Emilia päätti olla järkevä, minä päätin etten olisi. Opiskelun sijasta päädyin Agricolamessuun. Sateisena iltana jopa Helsinki tuntui hetken kodilta kirkonpenkistä
katsottuna. Ehkä se oli tuttujen vihtiläisten määrä, ehkä kirkkosalin hämäryys tai ehkä yliväsymys, mutta Cola oli melkein oma maailmansa sinä iltana. Irrallaan pääkaupungin kylmyydestä ja syksyn harmaudesta. Vaikka papin puheet salaliittoteorioista ja kloorivedestä naurattivatkin, kirkossa olo oli hetken todellinen.
Eilen (tai teknisesti ottaen toissapäivänä) Emilia kirjoitti siitä, kuinka joskus tuntee olevansa huono kristitty. Minunkin on vähän ripittäydyttävä: puhelimen raamattusovellus on kovin huolissaan minusta. Elämä on välillä kiireistä eikä silloin ehdi tehdä kaikkea haluamaansa, sanoo sähköpostiviesti. Näyttäisi siltä, että olet hieman jäljessä YouVersion-raamattusuunnitelmassasi Evankeliumit. Niin, siltä tosiaan näyttää. Junamatkoilla on ollut helpompi kaivaa laukusta neulomisprojekti kuin selata puhelimesta Matteusta. Mutta olisiko okei joskus pitää vähän taukoa? Onko okei, jos ei aina vain jaksa? Tarvitseeko Raamatusta tehdä itselleen pakkopullaa kun ei vain ole fiilistä lukea? Nämä ei ole retorisia kysymyksiä. Kertokaa jooko, itse en osaa/tiedä/jaksa ajatella.
Toivottavasti ensi viikko on vähemmän harmaa. Joka tapauksessa aion viettää sen juoden paljon teetä ja kuunnellen Keaton Hensonia. Because nothing makes my day like sad bearded men with guitars.
Keskiviikkona kun Emilia päätti olla järkevä, minä päätin etten olisi. Opiskelun sijasta päädyin Agricolamessuun. Sateisena iltana jopa Helsinki tuntui hetken kodilta kirkonpenkistä
katsottuna. Ehkä se oli tuttujen vihtiläisten määrä, ehkä kirkkosalin hämäryys tai ehkä yliväsymys, mutta Cola oli melkein oma maailmansa sinä iltana. Irrallaan pääkaupungin kylmyydestä ja syksyn harmaudesta. Vaikka papin puheet salaliittoteorioista ja kloorivedestä naurattivatkin, kirkossa olo oli hetken todellinen.
Eilen (tai teknisesti ottaen toissapäivänä) Emilia kirjoitti siitä, kuinka joskus tuntee olevansa huono kristitty. Minunkin on vähän ripittäydyttävä: puhelimen raamattusovellus on kovin huolissaan minusta. Elämä on välillä kiireistä eikä silloin ehdi tehdä kaikkea haluamaansa, sanoo sähköpostiviesti. Näyttäisi siltä, että olet hieman jäljessä YouVersion-raamattusuunnitelmassasi Evankeliumit. Niin, siltä tosiaan näyttää. Junamatkoilla on ollut helpompi kaivaa laukusta neulomisprojekti kuin selata puhelimesta Matteusta. Mutta olisiko okei joskus pitää vähän taukoa? Onko okei, jos ei aina vain jaksa? Tarvitseeko Raamatusta tehdä itselleen pakkopullaa kun ei vain ole fiilistä lukea? Nämä ei ole retorisia kysymyksiä. Kertokaa jooko, itse en osaa/tiedä/jaksa ajatella.
Toivottavasti ensi viikko on vähemmän harmaa. Joka tapauksessa aion viettää sen juoden paljon teetä ja kuunnellen Keaton Hensonia. Because nothing makes my day like sad bearded men with guitars.
perjantai 10. lokakuuta 2014
vain yksi on tarpeen
Keskiviikkona Tuuli lähti agricola-messuun, mutta minua haukotutti. Pölyiset kirjat olivat liian paljon kesken, eikä ollut messufiilis, kiitosfiilis, ylistysfiilis. Ei ollut yhteysfiilis. Tuuli lähti messuun ja minä makasin sängyllä.
"mä oon ihan tosi huono kristitty!", totesin itselleni puoliääneen. Olisin jatkanut vielä muistamalla, etten ole avannut Raamattua kovin usein tässä, olen päättänyt, etten mene perjantaina nuorteniltaan, en palvele Jeesusta ollenkaan, en osaa rukoilla, en ymmärrä ehtoollisen merkitystä, en tiennyt keväällä, mitä * tarkoittaa messukaavassa. Ylipäätään, huono kristitty. Joinain päivinä rukous päättyy sellaiseen toteamukseen.
Keskiviikkona havahduin järjettömyyteeni heti sanottuani sen ääneen. Miksi sinne messuun olisi pitänyt mennä? Katselemaan kaunista alttaritaulua, itkemään filosofian tenttikirjapaniikkia, kaipaamaan kotiinko? Kertomaan Jumalalle ja muille colakävijöille, että olen hyvä kristitty, siksi kai ainakin osittain. Liian paljon juuri siksi. Liian paljon ihmisille jotain osoittaakseni, se ei kannata. Jeesus nimenomaan toteaa: tekopyhät ovat jo palkkansa saaneet.
Jostain syystä meillä on halu suorittaa kaikkialla ja kaikkea itsellemme, Jumalalle ja ihmisille näyttääksemme. Luullaksemme olevamme parempia.
Ei Jumala tarvitse meiltä mitään messukäyntejä, ei sitä, että osaisimme luetella ulkoa profeetat, nimeäisimme lapsemme heidän mukaansa. Emme me sellaista tee Jumalaa varten. (Luulen, että aika monesti tiedostamattamme haluamme muille kertoa, kuinka hyviä olemme, tässäkin) Messuun lähteminen silloin, kun ei oikeasti jaksa eikä kiinnosta, ei ole välttämättä hirmu hyödyllistä. "Silloin, kun on facebook-olo, on parempi olla facebookissa kuin pakottautua lukemaan Raaattua", opetti eräs pappi meitä isoskoulutuksessa.
Messuun lähteminen, käsien ristiminen, Jumalan sana ja ehtoollinen ovat pyhiä ja tärkeitä. Välttämättömiä uskossa kasvamiseksi, ainakin minulle.
Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa tai haluta. Miksi pitäisi olla superkristitty, kun tiedän, että armo riittää, risti riittää, Jeesus riittää. Minä en ikinä. Siksi uskosta on turha tehdä suorittamista tai pakottamista.
Luuk.10:38-42
Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."
Herran vastaus on hieno. Yksi ehdoton lempiraamatunkohtani muistuttaa minua siitä, mikä on tarpeen.
"mä oon ihan tosi huono kristitty!", totesin itselleni puoliääneen. Olisin jatkanut vielä muistamalla, etten ole avannut Raamattua kovin usein tässä, olen päättänyt, etten mene perjantaina nuorteniltaan, en palvele Jeesusta ollenkaan, en osaa rukoilla, en ymmärrä ehtoollisen merkitystä, en tiennyt keväällä, mitä * tarkoittaa messukaavassa. Ylipäätään, huono kristitty. Joinain päivinä rukous päättyy sellaiseen toteamukseen.
Keskiviikkona havahduin järjettömyyteeni heti sanottuani sen ääneen. Miksi sinne messuun olisi pitänyt mennä? Katselemaan kaunista alttaritaulua, itkemään filosofian tenttikirjapaniikkia, kaipaamaan kotiinko? Kertomaan Jumalalle ja muille colakävijöille, että olen hyvä kristitty, siksi kai ainakin osittain. Liian paljon juuri siksi. Liian paljon ihmisille jotain osoittaakseni, se ei kannata. Jeesus nimenomaan toteaa: tekopyhät ovat jo palkkansa saaneet.
Jostain syystä meillä on halu suorittaa kaikkialla ja kaikkea itsellemme, Jumalalle ja ihmisille näyttääksemme. Luullaksemme olevamme parempia.
Ei Jumala tarvitse meiltä mitään messukäyntejä, ei sitä, että osaisimme luetella ulkoa profeetat, nimeäisimme lapsemme heidän mukaansa. Emme me sellaista tee Jumalaa varten. (Luulen, että aika monesti tiedostamattamme haluamme muille kertoa, kuinka hyviä olemme, tässäkin) Messuun lähteminen silloin, kun ei oikeasti jaksa eikä kiinnosta, ei ole välttämättä hirmu hyödyllistä. "Silloin, kun on facebook-olo, on parempi olla facebookissa kuin pakottautua lukemaan Raaattua", opetti eräs pappi meitä isoskoulutuksessa.
Messuun lähteminen, käsien ristiminen, Jumalan sana ja ehtoollinen ovat pyhiä ja tärkeitä. Välttämättömiä uskossa kasvamiseksi, ainakin minulle.
Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa tai haluta. Miksi pitäisi olla superkristitty, kun tiedän, että armo riittää, risti riittää, Jeesus riittää. Minä en ikinä. Siksi uskosta on turha tehdä suorittamista tai pakottamista.
Luuk.10:38-42
Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."
Herran vastaus on hieno. Yksi ehdoton lempiraamatunkohtani muistuttaa minua siitä, mikä on tarpeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
