Paruusia

(enkö muka olekaan tehnyt mitään kokoavaa fuksivuoden ihanuus -postausta?)

Vuosi sitten oli mun orientoivan viikon torstai. Muistan ihan tarkkaan sen hetken, kun mun opiskeluvuodet olivat täysin edessä, opintopisteitä oli nolla ja löytäminen päärakennukselle suurin haaste. Kuinka Tuulin kanssa kuljettiin tärisevässä bussissa ja oli aamuvaloa ja jännitys aivoissa jossain innon takana. Orientoivan viikon maanantaina selvittiin istumaan kolmanteen riviin juhlasaliin ja ihmeteltiin, kun dekaani halusi kätellä ja mun tuleva kesäteologikollega kertoi edessä huiman viisaana, mistä päin me kaikki oltiin Suomen kartalla. 

Tasan vuosi sitten juttelin jossakin tutustumistilaisuudessa kissa- ja karkkipaitaisen kanssa, joista on tullut tärkeitä. Ja jotka vuoden aikana ovat saaneet oikeat nimensä mun huulille ja whatsappin viimeisimpiin. Ja muitakin äärimmäisen rakkaita kasvoja syksyn oransseissa kuukausissa sattui luentosaleissa viereen. On ollut jotenkin suunnatonta opetella sellaisten ihmisten nimiä, jotka kysyvät kuulumisia silloinkin, kun ei istuta luentosalissa joka päivä ja jotka haluavat käydä luentojen välillä kävelyllä ja jätskillä. Jotka kutsuvat kylään ja messuun, nauravat ja ovat nauramatta mun kanssa. Rakkaat.

Vuosi täyttyi peruskursseista. Tein elämäni parhaan ryhmätyön eksegetiikassa, selvisin kreikasta ja kuulemma kamalimmasta fuksivuoden kolmosperiodista. (joka oli ihan oikeasti ihan kamala, älkää tulevat teologit karatko sen kreikkapaniikin ja kirkkohissa-ahdistuksen keskeltä mihinkään, se loppuu ja tulevaisuus on parempi)

Ehkä tämä on vähän hölmöä, mutta juuri tämä tuskalla ja itkulla hankittu paikka yliopistossa on saanut lukemaan tenttikirjaa vasta viimeisenä iltana jos silloinkaan. Ja olen ihan iloinen vaikka hämmentynyt. Kuinka nopeasti voi unohtaa kuinka tärkeältä tuntui lukea. Ja kuinka hyvin voi muistaa ja ymmärtää konseptin äärellä, vaikkei olisi kamalasti lukenut. Ja kuinka se konsepti ei olekaan edessäni enää ikinä sen tentin jälkeen.

Yliopisto noin muuten on avannut ihan uusia maailmoja, uusia kokemuksia, uusia seikkailuja. Olen saanut kasan uusia rakkaita kavereita. Olen puuro- ja vuosijuhlinut ja laulanut tyt-hymniä tuomiokirkon portailla. Yksi parhaista jutuista on ollut kirjoittaminen tiedekuntalehteen. Että uskalsin, vaikken täysin luota. Viimein kalenteri täyttyi ihan muulla, sen lehtiä peittävä muste ei ollut ahdistukseen asti tummaa, vaan kertoi valosta ilosta ja naurusta. Kalenteri alkoi puhua enemmän mahdollisuuksista ja kivoista ihmisistä ja hetkistä, joina ei tarvitse vaan saa. 

Parasta on ymmärrys siitä, että hirveän moni asia on ihan oikeasti mahdollinen ja auki ja vapaa juuri minullekin. Niinpä, kymmenen kreikkapisteen lisäksi olen saanut huikaisevia nauruja, uusia rakkaita, aitoja haaveita ja suloisia juhlahetkiä. (Näistä saa sitten pohtia, että kummat haluan muistaa valmistuttuani suurempina.)

En tiennyt keväällä palauttaessani viimeisen version kirkkohissan esseestä ja sulkiessani fuksivuoden kokonaan, että kaipaisin kuitenkin. Neljän (huikean) kesäkuukauden aikana on ollut monta hetkeä, joina on ollut myös ikävä. Ikävä ystäviä, metroja, kivikatuja ja seurakuntayhteyksiä. Mutta ihan oikeasti ikävä myös suuria saleja ja yliopiston kirjastoa, on niissä jotain kamalan viehättävää. En ole missään opiskeluhurmoksessa, en niin, mutta nautin tästä tieteestä ja tiedekunnasta. On ollut ihmeellisen suloista ilmoittautua syksyn kursseille. 

Että oikeasti jossain on maailma, jossa joku odottaa. Että oikeasti, tämä on mun elämä.

kesä kääntyy myötäpäivään

(Otsikko yläasteaikojen lempparin Itkevän Tytön samannimisestä kappaleesta. Kyllä, yhtyeen tuotanto on juuri niin angstista kuin nimestä voisi olettaa.)

junalla Tampereelle

Kesä tuli, kesä oli ja kesä meni. Toisin kuin Emilia, en palannut kotiseurakunnan hellään huomaan, vaan matkasin junalla Tampereelle matkalaukut täynnä vaatteita ja laittoman paljon kirjoja. Pakko myöntää, minulla oli lievät ennakkoluulot Tampereesta, mutta kenelläpä ei olisi. Suoraan dystopiakirjallisuudesta tähän maailmaan siirtynyt Sokos ja humalaisia täynnä oleva keskustori eivät antaneet parasta kuvaa kaupungista. Lopulta jouduin kuitenkin nielemään ylpeyteni ja todeta, että Tampere on kyllä Suomen paras kaupunki – ainakin heti Helsingin jälkeen.

Minun kesäni koostui kahdesta riparista, messuavustuksista, saarnoista ja nuortseista. Yli neljänkymmenen leiriläisen riparit vähän kauhistutti etukäteen, mutta kunnialla niistäkin selvittiin. Koko leirin voimin vedetty joka-aamuinen laudes oli jotain niin upeaa, että sitä ei ihan heti tule unohtamaan. Laupeuteesi minä turvaan jo varhaisesta aamusta. Katastrofin aineksia tosin välillä oli hiukan ilmassa. Veden katketessa leirin puolessa välissä kieltämättä kyllä tuli tällekin kesäteologille paniikinomaisia tuntemuksia, mutta loppujenlopuksi leirikeskuksesta päästiin pois enemmän tai vähemmän hengissä ja yhtenä kappaleena. Toivottavasti itse kullekin jäi käteen myös jotain Jeesuksesta.

leirijärvi 

En osaa sanoa ainakaan tässä vaiheessa mitään kauhean diippiä tai merkityksellistä kesästä niinkuin upea Emilia, mutta haluaisin vielä näin loppuun jakaa ihkaensimmäisen saarnani kesän ekasta konfiksesta.

Matt. 9: 9-13

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä,ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” 

Tämän päivän evankeliumissa on monia tuttuja elementtejä muista raamatun kertomuksista. Jeesus tapaa syntisen miehen, kutsuu tämän seuraamaan itseään ja aterioi syntisten seurassa. Ja tottakai fariseukset pahoittavat tästä mielensä, kuten aina. Se, mitä Jeesus vastaa fariseuksille on tosi pysäyttävää: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." Mun mielestä toi on yks hienoimmista kohdista evankeliumeissa ja samalla yks tärkeimmistä. Jeesus käyttää sanoja hurskas ja syntinen, jotka voi olla nykyajan ihmisille aika etäisiä ja ehkä vähän pelottavankin kuuloisia sanoja. Hurskas tarkoittaa ihmistä, joka toimii oikein, noudattaa sääntöjä ja on oikeudenmukainen. Mutta hurskaita ihmisiä ei ole olemassa. Ei ole täydellisiä ihmisiä, jotka joka tilanteessa toimisivat oikein. Me kaikki ollaan tämän kertomuksen syntisiä. Jokainen varmasti tunnistaa itsessään sen, ettei aina osaa toimia omaksi tai muitten parhaaksi. Mutta Jeesus ei halua kiiltokuvaihmisiä, ei hurskaita pyhimyksiä, vaan Jeesus haluaa meidät just sellasena kuin me ollaan. 

Joku viisas joskus sanoi, että seurakunta ei ole museo pyhimyksille, vaan sairaala rikkinäisille. Vaikka kirkko saattaa usein vaikuttaa paikallaan pysyvältä ja pölyiseltä paikalta, jossa pyhäkoulun käyneet hyvät ihmiset kokoontuu, niin todellisuudessa kirkko on aivan toisenlainen. Kirkko muodostuu meistä ihmisistä. Se elää meidän, ihan normaaleiden, epätäydellisten ihmisten mukana, ihan tavallisissa elämäntilanteissa, niin iloisissa hetkissä kuin vaikeissakin. Samalla tavalla, kuin sairaalasta haetaan apua kun jokin kehossa on rikki, niin seurakuntaan voi tulla kun on sisäisesti rikki. Se ehkä kuulostaa vähän turhan dramaattiselta, mutta voisin melkein väittää että jokainen meistä on vähän rikki. Meillä kaikilla on omat epätäydellisyytemme ja kipeät kohtamme, vaikka me ei ite aina niitä ihan nähtäisikään. Kaikkia meitä yhdistää kaipuu johonkin parempaan.

Messukylän ihana kirkko

Tää maailma on nimittäin rikkinäinen, ihan niinkuin mekin. Jokainen voi sen huomata, kun katsoo ympärilleen. On sotia, joissa kuolee tuhansia ihmisiä. Ihmiset saastuttaa koko ajan enemmän ja enemmän, jonka seurauksena luonto tuhoutuu. On nälänhätää, köyhyyttä, sairauksia. Ihan meidän henkilökohtaisessakin elämässä me joudutaan kohtaamaan monenlaista kärsimystä. Kaikki maailmassa ei ole ihan niinkuin pitäisi. Sen asian kanssa on välillä vaikeaa elää ja tulla toimeen. Mutta uskon kautta me voidaan saavuttaa jotain toisenlaista.

Pari viikkoa sitten me lähdettiin yli neljänkymmenen nuoren kanssa laivalla matkaamaan kohti Isosaarta, jossa tulisimme viettämään seuraava viikko riparin merkeissä. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: järjetön määrä ihan erilaisia nuoria ihan erilaisista taustoista, suljettuna saarelle ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa, puhumaan uskosta. Mutta kerta toisensa jälkeen ripari yllättää jopa ihmisen, joka on viettänyt koko elämänsä seurakunnan toiminnassa. Jo ekoina päivinä nämä ihan erilaiset nuoret puhalsi yhteen hiileen, vapaa-ajoilla pelattiin lentopalloa, iltaohjelmissa leikittiin ponileikkiä ja nuoret alkoivat jopa suunnitella leirin omaa tanssikoreografiaa. Mä uskon, että tämä ripari oli ikimuistoinen ihan jokaiselle joka oli mukana. Käteen jää tämän päivän jälkeen paljon muutakin kuin konfirmaatiotodistus ja rippiraamattu. Upeinta meidän leirissä ei ollut isosten iltaohjelmat, ei spraymaalatut alttaritaulut eikä edes koreografia. Hienointa oli se, kuinka jokainen tuli hyväksytyksi omana itsenään, hyvine ja huonoine puolineen, epätäydellisyydestä huolimatta.

Juuri tähän Jeesus kutsuu meitä. Meidän ei tarvitse elää maailmassa, jossa viha voittaa rakkauden, jossa instagram-seuraajien määrä on tärkeämpää kuin ystävyys, jossa rikkaat katsoo vierestä köyhien kärsimystä. Raamatussa kerrotaan toisenlaisesta maailmasta. Se on maailma, jossa jokainen ihminen on tärkeä. Siinä maailmassa riittää rakkautta ja rauhaa, se maailma on täynnä armoa ja anteeksiantoa. Me saadaan olla osana sitä maailmaa niin täällä Messukylän kirkossa, kuin ihan meidän jokapäiväisessä elämässäkin. Siihen Jeesus kutsuu meitä jokaista ja tänään erityisesti teitä konfirmoitavia. Te kaikki olette tärkeitä, arvokkaita ja ainutlaatuisia. Toivon, että jokainen teistä löytää oman paikkansa tässä maailmassa ja oman tapansa olla osana tätä yhteistä seurakuntaa.

(psst. kuvat on mun instagramista, jota saa seurata @helmituuli)

Kaksi ihan tavallista kättä

Mitä tarkoittaa kutsumus, on kysytty viime aikoina. Mä olen kysynyt ja puhunut ja hämmentynyt. Iskovihkon kannesta löysin Aristoteles-sitaatin: kutsumus on siellä, missä intohimo kohtaa maailman tarpeen. Niin olen ajatellut, että kutsumus on jotain sellaista, mistä tykkää ja mitä tarvitaan. (ja kyllä Tuuli, minusta taide on ihan hyvin tarpeellista)

Mutta pitääkö olla hyvä siinä, mihin on kutsuttu? Liittyykö kutsumukseen aina lahja tehdä sitä jotain? Olenko minä kutsuttu? Pitääkö mun olla, että voin puhua Jumalasta? Ja sitten olen ihmetellyt, että entä jos en olekaan aina hyvä, entä jos en osaa aina puhua hyvin tai vastata kysymykseen ymmärrettävästi. Jos olenkin ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty?

Kesän viimeisen riparin aluksi Matti kertoi meille tarinan tyypistä, jonka isä lähetti tämän istuttamaan pellolleen sipuleita. Tyyppi meni ja istutti kymmenittäin  sipuleita mustaan maahan. Hän kaivoi kuoppia sipuleille ja istutti niitä tasaisin välimatkoin, mutta laittoi jokaisen sipulin peltoon väärin päin. Isä katseli touhua hetken, muttei hennonnut sanoa lapselleen, etteivät tämän istuttamat sipulit tule kasvamaan noin. Niinpä isä käveli lapsensa perässä pitkin muhkuraista peltoa ja tämän huomaamatta kaivoi jokaisen sipulin esiin ja istutti uudelleen maahan, tällä kertaa oikein päin.

Samalla tavalla Jumala toimii meidän kanssamme. Olen saanut huomata sen tänä kesänä. Huonoimmat oppitunnit jäi leiriläisille parhaiten mieleen. Elämäni valmistelemattomin ja mallittomin hartsi sai parin viikon jälkeen palautetta, että ne ajatukset olivat jääneet mieleen, ne olivat herättäneet ja selvittäneet. Vaikka minä olin siinä tilanteessa enemmän unissani ja katkonainen kuin ikinä.

Jumala kääntää ne sipulit.

Ei se tarkoita sitä, ettei pitäisi itse tehdä mitään, mutta se tarkoittaa, että Jumala antaa oikeat sanat ja ajatukset. Ja että vaikka itse istuttaisimme mitä ja miten päin, Jumala saa kasvamaan uskoa ja hyvyyttä. Jumala on Jumala, mä olen ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty. 

Luin vähän aikaa sitten David Wilkersonin kirjan Risti ja linkkuveitsi. Se on yhdysvaltalaispastorin huikea tosikertomus 50-luvun New Yorkista, jossa Jumala todellakin toimii. Mun oli joka toisella sivulla vaikea uskoa, mitä luin. Että miten Jumala voi johdattaa noin. Vastata rukouksiin noin selvästi ja noin suoraan. Voiko? Tarina on ihan tajuton, mutta samalla tosi herättävä. 

Parhaiten mieleen jäi viimeisen sivun lause: Pyhä henki on vastuussa täällä. Jumala on vastuussa, miten mahtavaa. Ja oikeasti, Jumala ei jäänyt 50-luvulle, vaan hän on täällä, hän elää. Ja hän on Jumala silloinkin, kun emme muista niin. 

Huikeuskesä

Terveisiä riparikesän jälkeen! Kolmaskin leiriviikko on aikaa sitten ohi, konfiksessa on laulettu Nooa ja rippiralleiltu keskellä peltojen. Ja niin paljon kaikkea on takana, paljon on opittu ja paljossa oltu. Uinut en ole kertaakaan, syönyt riuttisruokaa ihan liikaa. Viimeisten isosten mukaan näytin 23-vuotiaalta, mikä tarkoittaa kai sitä, että olen vanhentunut parissa kuukaudessa sellaisen seitsemän vuotta.

Kesään on kuulunut mahtavuutta, kolme leiriä, kaksi saarnaa. Huikeita isosia, ihania ohjaajaihmisiä, yksi mainio kanttori, yksi sanoinkuvaamaton Jumala. Jeesus-bileitä ennen iltajumista, savukoneita, aito ateria kesken messun, laululeikkiä konfiksessa. Sikapitkä rippiralli, seuriksen Porintielle hiipuva auto, samat jaksot The Biblea, raakaa rahkaa ja muita hassuja sanoja. Ymmärrystä, syvyyttä, oppimista. Yksi paloauto, yksi hajonnut käsi, monta ihan liian pitkää albaa.

Monta päivää, joina oli pakko luottaa, että Jumala kääntää sipulit oikein päin. Vaikka istuttaisin ihan vääriä siemeniä, väärin päin, väärään aikaan, nekin isi hoitaa.

Tänä kesänä oon miettinyt paljon sitä, mitä kasvu ja elämä kristittynä tarkoittaa. Keväällä kuvittelin: tästä tulee tosi pyhä ja jeesuksellinen kesä, kun kerran seurakunnassa oon töissä. (no en ehkä ihan noin) Vaan töissäpä töissä, en pyhittymässä mitenkään äärimmäisen läheiseksi Jumalan kanssa, sain huomata heinäkuussa. Sitten hämmentyneenä totesin rakkaalle ystävälleni toiselle puolelle Suomea, että oon niin kaukana, kaukana siitä pyhästä, mistä yritän leireillä puhua. Mun uskon pöytä keikkuu ehkä hädin tuskin kahdella jalalla, jotka nekin ovat kohta poikki. Eikä oikeastaan kiinnosta korjata just nyt.

Rakas ystävä kirjoitti, että ei haittaa. Ei haittaa, jos tulee aikoja, ettei uskon pöytää jaksa kiillottaa peiliksi. Ei haittaa, jos pöydän jokaista jalkaa, tai yhtäkään jalkaa, ei ihan joka viikko vahvista. Ei Jumalan lahjoittama pöytä kai hajoa käsiin heti, kun mä vähän hellitän. Ja paras ajatus oli Topin aamuhartaudessa: Jeesus oli puusepän kasvatti, joten hänellä on aina meille pari lankkua ja nauloja, joilla pöytä saadaan kuntoon. Luulen, että Jeesus on valmis myös kasaamaan pöydän itse, kun me emme osaa.

Jumalan poissaolon tunne voi olla äärimmäisen hyödyllistäkin, vaikkei siltä tunnu. Siinä vaiheessa, kun havahduin uskoahdistukseeni, en ajatellut todellakaan mitään oppituntia uskosta, lähinnä jälki-istuntoa. Tiedän ehkä, miksi pitkäperjantai on tärkeä tai löysin sille henkilökohtaisen tarpeen. (juuri kun tuon mustan pyhän tarpeettomuudesta meuhkasin ruokapöydässä) Jotenkin muistan taas, ettei mun usko kuitenkaan riipu siitä, mitä pöydän jalkaa olen muistanut erityisesti huoltaa, vaan siitä, että mulla on se pöytä. Vaikka komerossa sitten, vähän hyödyttömänä, mutta odottamassa sitä, että jaksan ottaa sen esiin. Kun kuitenkin se on.

Tällä viikolla mun korviin soi Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudelleen. En vieläkään muista, milloin olen ollut viimeksi seurakunnassa paitsi töissä, mutta mun pöytä ei olekaan hajalla. Eikä hajoa.

Äläkä ajattele vain huonekalujasi, sillä Jumala todella rakastaa sinua ja hän kyllä antaa sulle hyvät huonekalutkin! Toukokuun hyvät mehiläiset kanssanne.