sammuu loiste kynttilöiden

Meillä oli huikea leiriviikonloppu, valoisat kolme päivää partiokämpällä. Meillä oli viisikymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viisikymmentä myrskärein valaistua tuntia nukkua yhteisillä lavereilla,  nauraa joka päivä hyvin myöhään. 

Kaksi kohmeista aamua. Aika paljon ruokaa, vain vähän kiviä riisissä. Kaksi nuotiota, kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja ja mahdollisimman monta muistettua arvausleikkiä. Ei yhtään peiliä, ei yhtään seinäkelloa koko paikassa.

Puhetta Jumalasta. Sanoja loisteesta ja pakolaiskriisistä. Sanoja toivosta, lähimmäisistä ja rakkaudesta. Silkkaa onnea on laulaa tuttuja veisuja mökin portailla, katsella maailman upeinta maisemaa ja ihmetellä, että vaan on. Onnea on kolmen päivän yhteinen metsäarki, sellainen henki. Ihan parasta. 

Kiitos ihan jokaiselle, erityisesti niille, jotka huolehtivat eniten. Kiitos sankarla ja kiitos Jeesus. Kiitos paljon.

Viisikymmentä pitkästä aikaa parasta tuntia muistuttivat, mitä on olla turvassa, olla kotona. Tätä sydämeni kaipaa. 

Palatessani kaupunkiin kysyn taas:

Saako seurakuntaa tarvita?  Saako tarvita muutakin kuin ehtoollisyhteyttä? Pitäisikö tarvita vain saarna ja sakramentti? Saako vaan nuoret sanoa, että löytää seurakunnasta kavereita? Keskitynkö nyt epäolennaiseen?

Onko tämä jotain, mitä haetaan messusta kerran viikossa ja mennään pois? Pitäisikö sen riittää loppuiäksi? Miksi ihan yhtäkkiä pitää rakentaa itse? Miksi tämä tuli niin yllätyksenä?

Miksi vain meidän kirkon ulkopuolella sanotaan "tervetuloa kotiin"? Miksi oon kuitenkin oppinut puhumaan kotiseurakunnasta? Onko suhe väärin? 

Oonko vaan saanut liikaa ja liian hyvää? Miksi oon saanut, kun kaikki on kuitenkin tiennyt, että se loppuu, kun pääsen opiskelemaan?

Oikeasti uskon ja toivon. Oikeasti tiedän, ettei mun Jumala-suhde ole seurakunnassa, vaan mun ja Jumalan välillä. Silti palaan kysymyksineni ristin juurelle ja joskus tuntuu, että olen siinä ihan yksin. Ei tämä peitä multa armoa, ei, mutta kaipaan jotain sittenkin.

Koti-ikävä

Kotiseurakunta oli ensimmäinen asia, jota ehdin kaupunkiin muuttaessani panikoida ja ilmeisesti viimeinen, jonka kohdalla osaan lakata panikoimasta. Olen eksynyt, enkä löydä takaisin. Käyn kaikkialla ja näen kaikkialla jotain suunnatonta ja hyvää. Mutta kaikkialla istun takapenkissä, enkä osaa vastata, kun kysytään, mistä tulen.

Tänään mä olen ensisijaisesti kristitty ja sitten vasta luterilainen. (ja koko ajan enemmän se kristitty) Vaikka minut on kasvatettu ev.lut. oppiin, vaikka haluan, että lapseni kastetaan vauvoina ja haluan käydä ehtoollisella useammin kuin neljästi vuodessa, ei kirkkokunta minun uskoani määritä, vaan Jeesus. Kristinuskon sisällä on kyllä jotakin, josta haluan sanoutua irti, mutta ei mitään, johon osaisin juuri tällä hetkellä sulkeutua. Kuulua todellakin, sitoutua kyllä, uskoa ehdottomasti. Paljon hyvää, turvallista, kallista ja rakasta. Mutta ei mitään, mikä minun silmissäni pakottaisi jäämään tiukkojen rajojen ja muurien sisäpuolelle. Siksi lähdin seikkailemaan.

Kuitenkin kaipaan jo kotiin, ihan oikeaan kotiin. Sellaiseen seurakuntayhteyteen, jossa olisi mahdollisuus kuulla vahvoja sanoja, uskaltaa uskoa ihmeelliseen Jumalaan, antaa ajastaan ja palvella, tutustua ja tuntea perheenjäseniä. Kaipaan loppua tälle seikkailulle, joka alkoi suurena mahdollisuutena ja uhkaa päättyä ikuiseen kodittomuuteen.

Olen ollut varovainen, yrittänyt olla rakastumasta liikaa sellaiseen, mihin en voi jäädä. Yrittänyt pitää yhteyttä kotikotiin ja luterilaiseen kirkkoon, kysyä kuulumisia ja kertoa niitä. Olen oppinut koko elämäni luterilaiseksi, eikä se haittaa. Toisinaan kaikkialla muualla vain opin paljon enemmän, on jotenkin helpompi hymyillä. En tiedä, onko tässä nyt jonkin harhaopin vaara, vaara joutua suljetuksi jostakin, toivottavasti ei. Vähän silti kauhistuttaa olla muistamatta, milloin olen viime kerran ollut ihan tavallisessa messussa muuten kuin töissä. Voiko sellaista kuin kirkko pettää?

Ehkä mä olen vain tottunut Sankarlassa liian hyvään. Ehkä oon saanut liikaa, kun on ollut mahdollisuus raamistella, soluttautua, palvella, oppia, kuunnella ja kysellä samassa paikassa. Ehkä mun pitäisi rakentaa itse kotini, vaikkei ole laudan lautaa eikä taitoa lyödä vasaralla. Ehkä mun pitäisi opetella tykkäämään kaavoista ja samastumaan mummoihin. Ehkä mun pitäisi kirkosta karkaamisen sijaan yrittää muuttaa sitä sisältä.  Ehkä mun pitäisi vain asettua ja lakata juoksemasta, kun täydellistä seurakuntaa ei ole. Mä en vain tiedä, mihin tässä pitäisi kuulua, kun mikään ei tunnu omalta ja se mikä tuntuu on jotain, mihin en ole kasvanut, ja tuntuu siksi hankalalta.

Lopulta vain evankelis-luterilaisessa kirkossa näen oikeasti mahdollisuuden tehdä työtä tulevaisuudessa. Siksi haaveilen valkoisesta kauluksesta ja toivon, ettei haittaa ensin vähän seikkailla. Ehkä joskus asetun niiden rajojen sisään, jos joku vaatii ihan pakolla. 

(Toisaalta toivon, että löydän kotiin ihan minne vain todella ihan pian, olen vähän väsynyt jo seikkailemaan ja karttakin on kadoksissa. Haluaisin kuulla tarinoita niiltä, jotka on jääneet kotiin kivikirkkoon. Turvallisia tarinoita siitä, ettei vanhaa ole tarvinnut hylätä. Tarinoita siitä, että koti on olemassa mullekin.)