Joulu: Jumalan lahja

1. Joh. 4: 9-16

Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
    Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.
    Me pysymme hänessä ja hän pysyy meissä; tämän me tiedämme siitä, että hän on antanut meille Henkeään. Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen.

Joulu on Jumalan rakkauden juhla, sillä joulussa Jumalan rakkaus konkretisoituu maailmaan. Jumala lähetti poikansa kuolemaan puolestamme ilman mitään ennakkomaksua. Uskomatonta.

Inhimillisesti katsottuna Jumalan järjestys on päätön. Meidän olisi helpompi uskoa siihen, että Jumala on kauppias, jolta voi ostaa jotakin hyvää. Elämä kristittynä alkaa kuitenkin vasta siitä, kun on uskossa. Elämä kristittynä alkaa Jumalan aloitteesta. Jouluna Jumalan hullu rakkaus kääntää inhimillisen oikeuden väärin päin. Juuri se tekee evankeliumista ihmeellisen. It makes no sense but this is grace.

Kun uskomme Jeesukseen, uskomme Jumalan rakkauteen. Olemme Raamatussa ja arjessa oppineet tuntemaan Jumalan. joka haluaa olla meille tuttu ja lähellä. Siksi hän ei ilmoittanut itseään missään oppikokoelmassa, vaan teoissaan. Jumalan rakkaus tulee todeksi meidän elämässämme ja arjessamme, aidoissa tilanteissa. Jumalan rakkaus ei ole tyhjää puhetta, vaan sillä on kohde, sinä.

Jeesus, joulunlapsi, on Jumalan suurin teko, mutta ei ainoa ilmoitus. Hän on se, mihin rakkaus kiteytyy, mutta Jumala tekee asioita ja rakastaa aktiivisesti myös tässä ajassa. Sen me voimme myös tuntea ja nähdä. Meidän on opeteltava tajuamaan se, että Jumala oikeasti toimii, hän ei ole uskonto tai oppi, vaan usko ja suhde. Me emme usko tunnustuskirjaan, vaan konkreettiseen rakkauteen. Sillä Jumala on rakkaus. 

4. adventti: Minun armoni riittää sinulle

Fil. 4: 4-7

Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämän päivän teksti on tuttu, mutta vaikea. Jotenkin se on täynnä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat arjen keskellä usein unohtuvan. Iloitkaa aina Herrassa, olkaa lempeitä, älkääkä huolehtiko mistään. Ainakin minulle nämä ovat varmasti vaikeimpia asioita juuri tässä hetkessä. 

Tämän syksyn ajan olen keskustellut Jumalan kanssa rukouksesta, pyytämisestä ja saamisesta. 

Jumala: Emilia sä voit pyytää oikeasti niitä juttuja, mitä tarvitset. Sä voit pyytää muutakin kuin siunausta. 

Minä: Oikeesti! Mitä ihmettä, miks en oo ennen tajunnut?! Ei vitsi, huikee Jumala! No, olisin tosi onnellinen, jos mulla olisi oikea hengellinen koti ja tosi selkeä kutsu, aikaa liikkua paljon ja syödä aina hyvin, jos saisin kesätöitä ja kivan asunnon ja jos... Sitten olisin varmasti onnellinen.

Jumala: Mmm, sä ymmärsit ehkä vähän huonosti.

Minä: Isä sä lupasit. Mä haluan kaikkia niitä juttuja tosi paljon. Mä tulisin tosi onnelliseksi.

Sataa pyyntörukousta myöhemmin en vieläkään kuule Jumalan ääntä. 

Minä: Jumala sä oot ihan tyhmä, mä en jaksa enää odottaa. Sä lupasit, että voin pyytää ja sä lupasit, että mä saan. Sä valehtelit mulle.

Itkupotkumakaan lattialla ja Jumala yrittää puhua mulle järkeä, mutta en kuule muuta kuin oman itkuni, pyyntöni ja ääneni.

Minä: En oikeesti haluu odottaa enää yhtään! Isä sä oot tyhmä, en usko enää mitään, mitä sanot. Sä lupasit, että voin pyytää!

Jumala: Minun armoni on suurempi kuin elämä.

Lopetan itkemisen. Olen hetken ihan hiljaa.

Jumala: Minun armoni on suurempi kuin elämä. Minun armoni riittää sinulle. 

Jumala sanoo, iloitkaa Herrassa. Meidän ilon aiheemme kuuluu olla se, että meillä on Jumala, joka antaa rauhan ja ilon. Jumalan rauha ja ilo eivät ole oikeastaan vain siksi, että meillä olisi rauha ja ilo. Jumala ei anna meille asioita siksi, että voisimme kiinnittää onnemme niihin. Hän antaa meille rauhan, joka on syvempi kuin mikään siksi, että tajuaisimme, että meillä on Jumala. Meidän Jumalamme on suurempi, syvempi ja mahtavampi kuin mikään muu. Siksi Jumalan armo riittää meille. Suurempaa ei ole. Kysymys ei ole siitä, saammeko Jumalalta parasta rakkautta ja rauhaa ikinä, vaan siitä, ymmärrämmekö lainkaan, kuinka suuri Jumala meillä oikeasti on.

Ps. Samalla huikean suuri Jumala kuuli mun pyynnöt ja on antanut mulle myös joitain niitä asioita, joita halusin. Mutta ei silloin, kun mä halusin, vaan silloin, kun Jumala halusi.

3. adventti: Hän tuo esiin sydänten ajatukset

Kolmannen adventin uuden testamentin lukukappale löytyy 1. Korinttilaiskirjeen neljännestä luvusta:

Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Mutta minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta.
(1. Kor. 4: 1-5)

2010-luvun Suomen yhteiskunnalliset keskustelut pyörivät lähinnä yhden sanan ympärillä: suvaitsevaisuus. Joko suvaitaan liikaa tai suvaitaan liian vähän. Kuitenkin molemmilla puolilla keskustelua suvaitsevainen on sanana löytänyt aivan uudet ulottuvuudet. Suvaitsevaisuudella saa kuitattua itsensä hyvien ihmisten kirjaan (2000-luvun aneet, anyone?). Samalla suvaitsevaiset ovat vain helsinkiläisiä vihervassareita, jotka ovat luopuneen kaikesta moraalista. Aaaivan. Just näinhän tän pitikin mennä.

Koska itse elän aivan täysin liberaalivihervassarikuplan sisällä, tämän päivän teksti oli mulle vähän hankala. Teksti tuntui sanovan sitä samaa bullshittiä, jota tuntuu muutenkin kuulevan kaikkialta: kaikkea kuuluu suvaita. En nyt halua sanoa että suvaitseminen on pahasta, en yhtään. Meidän ei tosiaankaan pitäisi tuomita toisiamme. Mutta nykyajan suvaitsevaisuus tuntuu olevan epärehellistä, kaiken vaikean maton alle lakaisevaa keskustelukulttuuria. Suvaitsevaisuuden nimissä tietyt ilmiöt on laitettu lokeroon, jota ei saa kritisoida, ei saa pohtia, eikä varsinkaan sanoa ääneen olevansa eri mieltä valtavirran kanssa. Esimerkiksi itse tuen täysin LGBTQ-ihmisten oikeuksia ja samaa sukupuolta olevien avioliittoa yhteiskunnassa, mutta en voi hyvällä omallatunnolla väittää tietäväni, että kaikki Raamatun vittaukset homoseksuaalisuuteen olisivat käännösvirheitä tai aikaan sidottuja. Tietyissä piireissä pelkkä tämän epävarmuuden sanominen ääneen aiheuttaa aivan järjettömän haloon, vaikka se ei mitenkään vaikuta siihen, miten kohtelen muita ihmisiä tai miten äänestän. Se vaikuttaa vain omaan näkemykseeni synnistä ja siitä, miten Jumala tahtoo mun elävän.

Ja ensi silmäykseltä tämä teksti tuntuu sanovan samaa: pointti näyttäisi olevan se, kuinka muiden tuomitseminen on paha juttu ja hei, only God can judge me bro. Ja sitähän se teksti tavallaan sanookin. Mutta. Tarkastellaan hetki miten tää teksti alkaa.

"Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi."

Let's break it down to three points:
1)Me ollaan Kristuksen palvelijoita.
2)Meille on annettu Jumalan salaisuudet, eli Raamattu ja muu opetus kertomaan totuudesta ja siitä, miten meidän kuuluu elää.
3)Koska meille on nämä asiat annettu, meidän täytyy osoittautua luottamuksen arvoisiksi.

Teksti aloittaa siitä olettamuksesta että me tiedetään nää asiat. Me tiedetään miten meidän kuuluisi toimia Kristuksen palvelijoina ja me halutaan toimia oikein. Ja vasta tämän jälkeen Paavali puhuu siitä, kuinka kukaan ulkopuolinen ei voi häntä tuomita. Mutta asiahan ei ole aina näin: me ei yleensä ihan täysin tiedetä, miten meidän kuuluu elää, eikä me aina edes haluta elää oikein. Siksi meidän pitää nähdä tässä tekstissä muutakin kuin lupa toimia ihan miten tahtoo, koska kukaan ei saa tuomita meitä.

Tämä teksti puhuu ihmisistä, jotka kaikesta epätäydellisyydestään huolimatta pyrkivät toimimaan oikein. Ja siinä tärkeää on huomata, että me kaikki ollaan samalla matkalla, kulkemassa kohti yhteistä päämäärää. Paavali ei puhu ihmisistä, jotka eivät pyri moraalisuuteen. Paavali ei myöskään sano, etteikö meidän pitäisi keskustella oikeasta ja väärästä. Me saadaan ja meidän kuuluu yrittää löytää oikea tapa elää tässä maailmassa. Me kaikki epäonnistutaan siinä, mutta kun me yritetään niin hyvin kuin voidaan, niin se riittää. Ja meidän ei pidä tuomita toisen epäonnistumista, se ei ole meidän tehtävä. Jumala tietää mitä me tehdään oikein ja mitä väärin. Kaikki mitä me voidaan tehdä, on tukea toisiamme ja pyrkiä yhdessä kohti valoa ja totuutta ja rakkautta.

Tuuli

2. adventti: Hänessä me elämme

Itsenäisyyspäivän uuden testamentin lukukappale on Apostolien tekojen 17. luvusta:

Paavali puhui: ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. 

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. 

Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.”

(Apt. t. 17:24-30)

Tiedättekö, kun joskus pyhyyden aistii ilmasta? Välillä se on kuin oman kodin tuoksu jonka huomaa vasta kun on ollut vähän aikaa poissa. Toisinaan sen voi vaan tuntea outona jännitteenä huoneessa, tuntuu että tässä hetkessä on jotain, mitä ei voi selittää. Se on upee tunne, mutta samalla kauheen vaikeeta. Siinä korostuu Jumalan näkymättömyys ja selittämättömyys. Mulle on pitkään ollut vaikea sovittaa yhteen se, mitä mä tunnen ja mitä tämän maailman todellisuus on. Mä en voi nähdä Jumalaa, en voi osoittaa että tossa se nyt on, ettekö näe, en voi matemaattisilla kaavoilla todistaa sitä välttämättömyyttä minkä mä tunnen jossain syvällä. Mikään ei ole yhtä turhauttavaa kuin se, että on perustanut koko elämänsä jollekin, jonka muut voi vaan sivuttaa epätodellisena, vieläpä ihan perustellusti.

Tässä Apostolien tekojen kohdassa Paavali puhuu Ateenassa siitä, mikä hänelle on jotain syvää ja todellista. Paikallisille se on kaikkea muuta. Ateenalaiset ovat tottuneet patsaisiin ja kuviin, fyysisiin jumaliin joita voi todella koskettaa ja jotka voi nähdä. Ateena on täynnä alttareita eri jumalille joita he intohimoisesti palvovat. Monella tavalla Raamatun ajan Ateena muistuttaa nykyajan länsimaita. Ateenalaiset haluavat tietää perinpohjaisesti, mihin Paavali perustaa uskonsa. He haluavat nähdä ja tietää, koskea ja todistaa. Samaa mä huomaan kaipaavani niin usein. Haluan ymmärtää ja tietää kaiken mahdollisen pyhyydestä ja Jumalasta, eikä mikään määrä tietoa tunnu riittävän. (siksi varmaan opiskelen teologiaa)

Meidän Jumala kuitenkin on määritelmien ulkopuolella. Me voidaan puhua transsubstantiaatiosta ja triniteetistä ihan kuinka paljon halutaan, mutta me ei voida päästä totuuteen käsiksi. Jumala ympäröi meidän koko olemusta, me ollaan heijastuksia ja kuvia kaikkein suurimmasta. Sitä on vaikea nähdä ja mahdoton todistaa, mutta sen voi tuntea. Meillä on Jumala joka, enemmän kuin mitään muuta, haluaa olla lähellä meitä. Me saadaan tuntea Jumala ja Jumala tuntee meidät ihan kokonaan. Se on kauneinta ja eheintä mitä tässä rikkinäisessä maailmassa on. Meillä on Isä, joka on jotain suurempaa kuin mitä me voidaan edes ymmärtää.

Tuuli