Juhlimaan tulkaa!

(köh köh, viisaat teologit unohtivat adventtikalenterin ennen varsinaista juhlaa... että tänään ei sitten ole kuvia, koska Tuuli, vaan Emilian sekavia sanoja.)

Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
    Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
    Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
      - Jumalan on kunnia korkeuksissa,
      maan päällä rauha
      ihmisillä, joita hän rakastaa.
    Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.
    Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Tänään saamme juhlia vapahtajamme syntymää, riemuita siitä, että Jumala tuli meidän keskellemme ja antoi kaikkensa meidän vuoksemme. Me emme voi antaa Jumalalle vastalahjaa, eikä sellaiselle ole tarvetta. Ainoa, mitä Jumala toivoo meidän tekevän, on että luottaisimme elämämme hänen käsiinsä. Että uskoisimme, jotta meillä vain sitten olisi ikuinen elämä. (lisäohjeeksi saimme rakastaa, palvella ja iloita myös toisistamme ja luodusta. Mutta vaikka siinä epäonnistumme, armo kestää ja kantaa ja nostaa.) 

Tänä vuonna olen poikkeuksellisen monessa tilanteessa pysähtynyt keskustelemaan ja kysymään, onko joulun tarkoitus olla ilon juhlana naurua ja sen kaikua täynnä, vai onko myös yhtä sallittua viettää harrasta ja hiljaista juhlaa. Alunperin tiedekuntamme dekaanin puurojuhlapuheesta alknut keskustelu koski joululauluja, mutta laajeni helposti myös muuhun joulunviettoon. Jostain syystä, vaikka itse en osaa kumpaakaan puolta kokonaan omistaa, kirjoitan tottumuksesta hiljentymisestä ja rauhasta. Kuitenkaan minusta rauha, jota taivaallinen sotajoukko kaiuttaa, ei sulje pois naurua tai duurivoittoista iloakaan, (ei missään hengellisyydessä, eikä toisinkaanpäin, ei ole pakko nauraakaan) 

Minusta tärkeintä on, että Jumala saa olla läsnä - oli ilo sitten kaikuvaa tai ei. Rauhan ei tarvitse olla harrasta, mutta rauhassa on läsnä rakkautta.

Jumala toivoo, että tänäänkin kaikessa maallisessa (kauniissa ja tunnelmallisessa, tärkeässäkin) hälinässä ja tuikkeessa muistaisimme, mikä on lopulta tärkeintä ja missä meidänkin on helpoin ja rauhallisin olla (eli Jumalan lähellä). Meidän puolestamme Hän luopui pojastaan, ja meitä tuhlaajalapsiaan vastaan hän juoksee, meitä odottaa järjestääkseen kerran taivaassa riemullisen juhlan! Siksi minä haluan tänäänkin kiittää Taivaallista isäämme parhaasta lahjasta, jonka maailma sai kauan aikaa sitten. Haluan kiittää elämästä ja juhlasta, jota saamme tänään viettää kuninkaamme tulon kunniaksi. 

Lainatakseni jouluaamun jumalanpalveluksen saarnaa, muistutan siitä, että rauha ja rakkaus voivat olla (sekä hartaana, että riemukkaana) läsnä myös arjessa. Minä ainakin toivon osaavani joskus kantaa joulun rauhaa mukanani ihan jokaisena vuoden päivänä. 

Hyvää, rauhallista, riemun ja ilon täyttämää joulua!

- Emilia