Olen ollut hiljaa ja kävellyt joulukatua, ihmetellyt valoja, syönyt aamupalaksi piparkakkuja. Askarrellut maailman parhaan joulukortin. Rakastunut kaunokirjallisiin sanoihin. Viettänyt viikon jokaisena iltana joulua.
Varmasti liian monta kertaa sanonut, ettei musta ikinä tuu pappia, ja miettinyt vakavastikin sitä. Vastannut kysyttäessä kuitenkin aina joo.
Viimeisenä aamuna kaupunkikodissa minä hyräilin Käy herra meitä siunaamaan, ja mietin että onpa tosiaan alakulon ja itkun täyteiset sanat. Viimeinen huuto vasten yötä, ja sellaista. Ja sitä hyräilin tentissä, jossa kysyttiin Tuomaan evankeliumista ja Uuden testamentin moraaliopetusten kehityksestä. Oli katkelmia evankeliumeista ja kirjeistä, enkä voinut kuin puoliääneen nauraa hysteriaani ne kysymykset nähdessäni. Ja tentin jälkeen hyräilin yhä ahdistuslaulua ja mietin, että eipä kai käynyt kukaan siunaamaan, en ainakaan huomannut.
Huolimatta ihan kaikesta, neljä tuntematonta, kylmää ja hirmupitkää fuksisyksyn kuukautta ovat menneet. Ja yliopisto on varsin tuttu, ihmiset siellä, kauniinväriset luentosalit ja kirjaston pitkät hyllyt. Olen oppinut hiljaisia asioita, oppinut istumaan kaksi tuntia paikallani ja yllättämään ystävän kirjoittamasta esitelmiä tietokonetalossa. Kiertänyt kirppikset ja kirkot.
Ja varmasti syvällistänyt myös uskontotieteen, filosofian, etiikan ja eksegetiikan painavien asioiden tuntemustani. Oppinut kreikkaa. Löytänyt ihan uusia seurakuntaonnihetkiä ja puhunut Jumalasta enemmän kuin ikinä. Löytänyt uusia ihmisiä. Tullut aina kotiin.
Monina päivinä olen ihan oikeasti nauttinut oppimisesta. Ainakin eksegetiikan pienryhmissä, joissa vaikka puhuttiin useimmiten melkein aiheesta, naurettiin niin paljon, että viereisen työtilan tyyppi tuli sanomaan shh. Minusta on ihan tosi ollut melkoisen mielenkiintoista pohtia jeesus-kuvia eri maissa ja evankelistojen käsityksiä ylösnousseen ilmestyksistä. (Älkää luulko, pelkkää unelmaa en täällä saanut. On myös epäkiinnostavaa, kuten esim. eräs kieli, jota pitää osata, koska pitää löytää saarnaansa syvyyksiä alkutekstistä. Luulen, että moni pappi ei kovin usein löydä.)
Ja huolimatta rakkaudesta teologiaan, olen hymyillyt tänään lähinnä, koska ei enää tarvitse. Kolmeen ja puoleen viikkoon ei tarvitse kuulla Jeesuksesta muuten kuin ilosanomaa, ei tarvitse lukea yhtään akateemista sanaa. (vaikka vahingossa olisin kirjastossa halunnut lainata kirjan kirkon tulevaisuudesta, niin päätin kuitenkin, etten.)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti