Tammikuussa sanoin, että hengellisenä uuden vuoden lupauksena haluaisin kasvaa enemmän kristityksi. En tiedä, olenko oppinut luottamaan yhtään sen enempää. Oikeastaan tuntuu, että ihan kaikki mun maailmassa pyörii karusellia, josta oon itse pudonnut jo aika kauan sitten. Mun ajatukset sekoaa samaa rataa ja elämä (ja varsinkin tulevaisuus) on jotenkin aika määrittelemätöntä.
Kuitenkin olen oppinut viettämään enemmän ja säännöllisemmin aikaa Jumalan kanssa. (No okei, vieläkin aika usein mä myöhästyn, unohdan tai muista tekosyistä skippaan treffit Jeesuksen kanssa, mutta silti.)
Tärkein, mitä olen uudelleen oivaltanut, on ollut se, ettei usko ja elämä Jumalan kanssa todellakaan ole suoritus tai pakko. Enkä nyt tarkoita vaan sitä, ettei Jumala laske niitä minuutteja, jotka rukoilen, ettenkä tule hänelle rakkaammaksi niiden ansiosta. Vaan sitä, ettei Jumala ole tylsä, eikä sen ajan ole tarkoitus olla mitään tuskaa.
Jumalan kanssa voi oikeasti olla hyvää aikaa. Ne hetket, jotka me vietämme rukoillen tai Raamattua lukien, voivat olla mukavia, kauniita ja iloisia hetkiä. Ei mitään läksyjen tekemistä tai lukemista taivaalliseen tenttiin, vaan juttelemista sellaisen tyypin kanssa, joka rakastaa sua ja joka puhuu susta kauniita asioita. Niissä hetkissä voi viihtyä.
(Kirjoitin tämän vähän aikaa sitten, ja haluan vielä sanoa, että parin viime viikon aikana tämä on käynyt vielä selvemmäksi. Vaikka olen toisaalta halunnut ja yrittänyt rukoilla, ja olisi ollut aikaakin, en vaan ole osannut tai jotenkin pystynyt. Mutta sitten, kun tänään todellakin pakotin itseni istumaan Jumalan eteen ja päätin, että nyt todellakin pysyn siinä hetken. Kaikki olikin juuri niin kaunista kuin voi olla.)
Jumalan kanssa voi oikeasti olla hyvää aikaa. Ne hetket, jotka me vietämme rukoillen tai Raamattua lukien, voivat olla mukavia, kauniita ja iloisia hetkiä. Ei mitään läksyjen tekemistä tai lukemista taivaalliseen tenttiin, vaan juttelemista sellaisen tyypin kanssa, joka rakastaa sua ja joka puhuu susta kauniita asioita. Niissä hetkissä voi viihtyä.
(Kirjoitin tämän vähän aikaa sitten, ja haluan vielä sanoa, että parin viime viikon aikana tämä on käynyt vielä selvemmäksi. Vaikka olen toisaalta halunnut ja yrittänyt rukoilla, ja olisi ollut aikaakin, en vaan ole osannut tai jotenkin pystynyt. Mutta sitten, kun tänään todellakin pakotin itseni istumaan Jumalan eteen ja päätin, että nyt todellakin pysyn siinä hetken. Kaikki olikin juuri niin kaunista kuin voi olla.)
Isä,
mä haluun kiittää siitä, että silloinkin, kun me ei jakseta,
sä rakastat meitä loputtomasti.
Kiitos, että sä oot.
Mä pyydän, että sä avaisit meidän sydämiä
näkemään, kuinka kauniita ja ihmeellisiä ihan jokainen meistä on,
myös me itse.
Älä anna minkään tulla meidän ja sun väliin,
opeta meitä iloitsemaan susta ja sun armosta.
Aamen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti