SYNTIÄ.

Syntii vihaavii, armon alla kasvavii. Ja kuitenkin puolet ajasta niin eksyksissä, kaamosmielellä, karkuteillä ja Jumalaan vain välillä vilkuillen. Ensimmäisen kerran kunnolla havahduin syntisyyteeni, perisynnin olemassaoloon, ihmisyyden rumaan puoleen viime syksynä. Havahduin kysymään, miksi Jumala rakastaisi minua, mutta lähtökohtaisesti hyvä havahtuminen ja herääminen oli huono oikeastaan, koska kysymys oli aivan valtavan väärä.

Kesällä riittävän kauan armon alla levättyäni kysyin syntikysymyksen uudelleen. Tällä kertaa se kuului: ”Miksi teen syntiä, miksi en muista sen olevan väärin?” Sekin oli ehkä vähän vielä väärä kysymys, sillä tiesin vastauksen. Minä olen perisynnin alla, syntinen kokonaan, väistämättä.

Oikea kysymys olisi ehkä yksinkertainen ja hölmön kuuloinen. ”Mitä synti on?” Synti on asia, joka erottaa meitä Jumalasta, opetetaan ripareilla, mutta en minä ainakaan ollut kai ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa, että synti tulee minun ja Jumalan väliin. Vaikka Jumala on koko ajan minun kanssani ja näkee minut, minä en synniltä näe Jumalaani. En osaa etsiä oikeaa, katsoa kirkkaisiin Jumalan kasvoihin, kuulla taivaallisen isän ääntä. En vaikka kuinka juuri häntä haluan palvella.

Olen piirtänyt synnistä mustan kaavion muistikirjaani. Siinä synti valtaa maailman suurinpiirtein näin:

ensin olen minä, jonka tielle synti tulee. Ja synnistä on nuoli tuomiolle. Kuitenkin sen yli pääsee ristin avulla, ja ristiltä on nuoli taivaaseen.

Tärkein asia, jonka olen synnistä oppinut, lukee siinä alla:

Synti on syntiä koska

• ero Jumalasta (esim. riippuvuus, ottaa Jumalan tilan --> pahuus, häpeä --> emme halua tulla Jumalan eteen)
• asia muuttaa meitä (meidät on luotu Jumalan kuvaksi, emme rakasta toisiamme)
• lakkaamme arvostamasta sellaista, minkä Jumala on tarkoittanut hyväksi

- erityinen alttius synnille, kun emme jaksa huolehtia uskostamme, koetamme karata Jumalalta

Joskus minusta oli aika inhottavaa lukea Matteuksen viidettä, mutta tänä syksynä vuorisaarna ei ole niin ahdistava ollenkaan. tottahan se on. Ja oikeastaan, minusta vuorisaarnassa tärkeintä ei ole oppia välttämään niitä asioita, jotka Jeesus kieltää. (sitäkin) Suurin oivallukseni vuorisaarnan suhteen on ollut se, että jokainen synti, jokainen, on Jumalan silmissä yhtä suuri. Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen. (Matt. 5:21-22)

Minä olen ansainnut tuomion. Mutta minun pelastumiseni ei onneksi ole minun harteillani. Koko Jumalan valtavan suunnitelman pointti on jossain aivan muussa, hienommassa ja puhtaammassa: armossa, Jeesuksessa ja ristissä. (vain risti.)

On ihan uskomatonta ja uskomattoman hienoa, että jotain sellaista voi saada anteeksi kuin kaiken tehdyn synnin. Syntinen ihminen ei osaa antaa anteeksi itselleen tai toisilleen, mutta Jumala ei ole me. Jumala antaa anteeksi jokaiselle, yhä uudelleen ja uudelleen. Jumala rakastaa jokaista tuhlaajalastaan armossaan, ikuisesti, yli kaiken sen pahuuden ja väärän. Armo on lahja. Ja minusta armo on maailman hienoin lahja, kaunein ja arvokkain.

Herra olet suurin, mursit synnin muurin 

väliltämme jälleen, jotta riittäisin

Pyhän henkes tuulin rakkaudessas kuulin,

kannoit ristinpuunkin

 kiitos ja ylistys