Viikko sitten oli Turku, oli ystävät, oli jäähalli täynnä ihmisiä, oli tuttu juhla jo kuudetta kertaa. Emilia kertoi jo oman viikonloppunsa. (käykää lukemassa emilian ihanuutta) Halusin kuitenkin kirjoittaa vielä siitä, miten maata näkyi minulle.
Viikonlopussa oli paljon hyvää ja kaunista. Kls. ja permanto parhaiden kanssa, liian vähät yöunet, bussimatkojen keskustelut, hämmentävät kohtaamiset HK-areenan käytävillä. Jopa toiselta puolelta messukeskusta kaikuva ponileikki hymyilytti. (Ehkä vähän myös tuskastutti, mutta ihan hassulla tavalla. Jotenkin kotoisasti.) Oli outoa nähdä kofeiinihuuruissa keskellä yötä piirretty vaaleanpunainen yksisarvinen ihmisten paidoissa. Outoa ja todella huvittavaa ja aika hienoa.
Monet, monet tärkeätkin bändit kertoivat lopettavansa, ehkä lopullisesti. Tietty aikakausi on siis lopuillaan, mutta minua ei oikeastaan sureta. Ollaan saatu hyviä levyjä, nähty hyviä keikkoja, laulettu ripareiden siivouspäivinä epävireisesti. Ehkä on jo aikakin siirtyä eteenpäin. Musiikki ei katoa mihinkään, on vain mahdollisuus uusiin idän kansoihin ja katajaisiin ihmeisiin. Ja anyways, uskon että ensi kesänäkin puolet riparihartauksista ja -aamuherätyksistä alkaa silti tutuilla reggaesävelillä. Sekin on ihan hyvä.
Ihan parasta ihanuutta ei kuitenkaan ollut musiikki eikä nostalgia eikä edes pikakahvi pahvimukista lauantaiaamuna. (okei, kahvi on kyllä aika lähellä parasta) Upeinta oli pääpuhuja, Matt Popovits. Valitettavasti Popovitsin pitämää studiota ei ole videoituna, mutta perjantain ja lauantain puheet löytyvät youtubesta. (Katsokaa, jooko.) Ensimmäistä kertaa MNF oli minulle muutakin kuin fiilistelyä ja musiikkia ja kavereita ja vähänväleissäjosehtii-Jeesusta. Etenkin studiossa tuli oikeasti pohdittua asioita. Tuli aika valaistunut olo. Tuntuu, että tiedän vähän enemmän mitä haluan tulevaisuudellani tehdä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti