Heipä hei! Olen Tuuli, Emilian kämppis, teologian fuksi ja tämän blogin toinen kirjoittaja. Lisää musta voit lukea ylhäällä/alhaalla/sivulla olevasta linkistä joskus hamassa tulevaisuudessa, jahka saan semmoisen tehtyä. Tämä on mun torstai 18.9.2014.
Aamu alkoi samoilla rituaaleilla kuin aina ennenkin: puhelimen linnunlaulusoittoäänellä, miljoonallä torkutuksella ja lopulta raahautumisella keittiöön. Aamupalalla Emilia opiskeli, minä koomasin. Niin kuin aina. Onneksi on pikakahvi ja turkoosit Indiska-mukit, niiden avulla jopa minusta tulee aamuihminen. Sellainen, joka lukee Raamattua ennen kymmentä ja käyttää puoli tuntia meikkaamiseen, ihan vain koska kerrankin on aikaa.
Puoli yhdeltätoista löysimme itsemme Korson juna-asemalta, kerrankin ajoissa. Aurinko paistoi pelottavan kirkkaasti, mutta onneksi ilma rauhoitti syksyisyydellään. Junamatkalla olisi varmaan pitänyt opiskella, mutta The National kuulosti korvissa unelmilta ja aamuiset maisemat olivat aivan liian kauniita ohitettaviksi, joten Esa Saarinen saa odottaa kirjahyllyssä vielä pari päivää.
Kyllä mä aloitan ne uskontotieteenkin kirjat ihan tässä minä päivänä hyvänsä. Oikeesti.
Oi Unicafe, sinä opiskelijain parhain toveri! En oikeasti tiedä miten pärjäisin ilman opiskelijaruokailuja. Kotona ruoanlaitto koostuu kirjaimellisesti makaroonista ja tonnikalasta. Porthanian parvekkeella oli kylmä, mutta seura oli hyvin emiliamaista ja ruoka oli hyvää. Paitsi Yuju. Opiskelijabudjetilla tuntuu väärältä kieltäytyä mistään ilmaisesta, mutta nyt parin viikon yujuilun kokemuksella voin kertoa, että se ei ole sen arvoista. Edes ilmaisena.
Filosofian luento. Kielifilosofiaa ja metafysiikkaa. Odotan vielä, että päästään ihan perusjutuista vähän eteenpäin, niin ehkä mielenkiinnon taso nousee. Odotan myös sitä hetkeä, kun luennoitsija alkaa käyttää dioja word-dokumentin sijaan ja lopettaa o-kirjainten käytön ranskalaisina viivoina.
Tämä toivo on elämämme ankkuri.
Uskontotieteen luento. Magiaa, hirttoköysiä ja kuolleiden jäänteitä. Mitä muuta sitä kaipaisikaan iltapäiväänsä?
(Vastaus: Yujuttomuutta. I'm not even kidding. Älä yujuile. Ikinä.)
Luentojen jälkeen suuntasin kotia kohti. Junamatkan alku sujui ihan mukavasti, kunnes Tikkurilassa päätin
ihan pikkuisen vähän aikaa vain lepuuttaa silmiäni. Ja kappas, kun seuraavan kerran avaan silmäni, olen päätepysäkillä. Keravalla. Oho.
Ei auttanut muu kuin hypätä seuraavaan junaan takaisinpäin ja toivoa, ettei lipuntarkastaja satu samaan junaan. Kymmenen minuutin päästä olinkin jo turvallisesti koto-Korsossa.
Koska Emilia oli jäänyt viettämään sosiaalista elämää Helsinkiin, päätin viettää iltapäivää kotiseutumatkailun merkeissä.
Olen kuullut, että jotkut nimeltämainitsemattomat henkilöt (köh
panujatuomasköh) pitävät Korsoa jotenkin huonomaineisena ja alempiarvoisena. He eivät taidakkaan tietää, että täällä on ihkaoikea taikavesiputous! Legenda kertoo, että vesiputous toteuttaa hurskaiden ja puhdassydämisten kaikki toiveet. Itse olen kovasti viime aikoine pohdiskellut traagista televisiottomuuttani. Vesiputous oli tainnut kuulla toivomukseni, sillä mikäs muukaan putouksen juurella minua odottikaan kuin laajakuvatelevisio! Ja melkein ehjäkin!
Jos nyt ihan vakavissaan puhutaan, Korso on oikeasti aika kaunis paikka. Pitää vain osata etsiä oikeista paikoista.
Loppuilta onkin kulunut siivoillessa ja kirjoittaessa tätä postausta.
Jos jotain opin tänään, niin ainakin sen, että karuimmatkin paikat voivat olla juuri niitä, joissa on paras olla. Vaikka täällä ei olekaan tuttua seurakuntaa tai kaikkia ystäviä, niin Korso alkaa oikeasti tuntua jo kodilta. Ja se on tärkeintä.
(Tärkein opetus on kuitenkin tietysti se, ettei ikinä kannata yujuilla.)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti