elämämme, onnemme

Kello seitsemän: 70-lukuinen herätyskello isän lapsuudesta rämähtelee hitaasti, sammutan sen ennen kuin kuulostaa palohälytykseltä. Vedän peiton pään yli ja unohdan maailman vielä tunniksi. Vaikka oikeasti olisi kyllä kannattanut herätä silloin, kun piti.

Kello kahdeksan: Pakottaudun ylös, lysähdän räsymattolattialle ja teen hautausmaalla opitut muka-rutiini-jooga-venytykset, jotka saatan unohtaa viikoiksi. (vaikka ne ovat oikeasti ihan kannatettavat) Tuntuu virkeältä hetken.

Opiskelun välttämiseksi kuuntelen ylistystä (New wine Finland), kirjoitan päiväkirjaa, suunnittelen joululahjalistoja, haaveilen talvesta, keksin marjapuuron värisen vaatekriisin, etsin villasukkia ja luen yhden luvun Jesajaa.

Kello yhdeksän: syön leipää. Unohdan tahallani elämän leivän kirjoituspöydälle ja korvaan sen filosofialla, vaikken ymmärrä ollenkaan.  (Olen melkein varma, että jos selviän filosofiasta, selviän mistä vaan täällä.) Olemme juna-asemalla aikaisemmin kuin ikinä. Kello lupaa, että voimme syödä rauhassa sienirisottoa ja keskustella paastosta ja soijamaidon hinnasta.

Kello kaksitoista: Luentosalin valoja hämärretään, vaalea mies rykii edessä ja alkaa pahoitella kaikkia kurssiin liittyviä sekaannuksia. Suljen itseni maailmasta, keskityn käsialaan, runoihin ja turhuuksiin. En ymmärrä lopulta kauheasti, vaikka Tuuli hymyilee.

Kello neljätoista: Uskontotiede, johon väitän yhä rakastuneeni. Vieressä istuu tyttö, joka kuiskaa, että tuntuu kuin olisi istunut siinä koko päivän. Heitämme huonoa läppää vasenkätisyydestä ja ja vilvoitusjuomista. Luennoitsija kertoo epäkorrektin tarinan, jolle kaikki nauravat. Joku kysyy kysymyksen ja minä unohdun kirjoittamaan kauniisti otsikkoa, keskittymään taas koulussa väärään. Kuitenkin olen rakastunut kansanuskoon, magiaan, manaan ja shamaaneihin.

Kello kuusitoista: seison ratikassa matkalla jonnekin. Muutaman fuksin kanssa teemme pitsaa tuutorin valoisassa keittiössä. Nauramme hassuille teologijutuille ja valitamme tenttikirjojen sivumääriä. Puhumme siitä, voiko kristitty lukea Koraania tai meditoida. Pelaamme peliä, jonka minä voitan. On riparifiilis ja vähän outo, mutta kiva.

Kello yhdeksäntoista: Kävelen kivisiä katuja teologitoverien kera, keskustelemme opiskelusta. Joku kysyy, olenko pääorganisaatiosta vai jostakin herätysliikkeestä. Naurattaa, ja kerron olevani tavallinen, muka. Eksyn melkein Helsingin metroon, kun se on niin hankala, jos on kotoisin hevoskunnasta jostain muka-maalta. Lopulta istun oranssilla metropenkillä teologipojan kanssa, keskustelemme seurakunnista ja kodista ja saarnoista ja yhteydestä. Hän sanoo, että täällä on paljon hyviä paikkoja.

Kello kaksikymmentä kolmekymmentä: Minulle sanotaan nähdään huomenna, näemme söpön koiran ja vilkutan. Näen ensimmäistä kertaa ystävän juna-asemalla ja yllätyn. Menen vahingossa väärään junaan, vaikka tiesin oikean raiteen oikeasti. Väsyttää, enkä vieläkään avaa uskontotieteen tenttikirjoja. Ihmettelen, miksi.

Kello kaksikymmentäkaksi: En ole vieläkään opiskellut, kysyn voiko tähän aikaan keittää teetä, jos kurkkuun sattuu. Kohta sanon hyvää yötä.

Sinä olet voimamme, miekkamme ja kilpemme. 

Ahdingossa suojamme, muurimme ja linnamme. 

Sinä olet voittomme, vapautemme, rauhamme. 

Lopullinen suuntamme, elämämme, onnemme. 

Olen hyräillyt eilisestä Agricola-messusta tauotta.

Ps. Yuju-vilvoitusjuoma, eurolla kaikista R-kioskeista