Vain risti

Minä olen Emilia, 19, teologian opiskelija ja muka kovin akateeminen. Oikeasti olen aika rakastunut turhuuksiin, kuten teehen, pilkkuihin ja villasukkiin. Ja ehkä kaikkein eniten rakastan, mutta liian vähän muistan Jumalaa. Myös Tuuli opiskelee teologiaa ja on oikeastikin vähän akateeminen. Täällä minä ja Tuuli aiomme muistaa suurinta ja korkeinta ja olla aika avoimesti hihhuleita. (Jos minä ainakaan voin tästä enää enempää hihhuloida)

Yliopistosyksy on meidän molempien ensimmäinen. Kaikki on uutta, mutta samalla kaikki tuntuu tositosi omalta (paitsi filosofia). Huolimatta siitä, etten ikinä ehdi kirjoittaa kaikkea luennoilla, rakastan uskontotiedettä. Huolimatta siitä, etten osaa sanoa mitään, rakastan ruokapöytäkeskustelua kasteen ja ehtoollisen merkityksistä. En tiedä, onko tässä vaiheessa mitään varmuutta sanoa, mutta nyt uskon olevani siellä, missä minun kuuluu.

Uudenlaisen syyskuun alussa, yliopiston alkaessa, muutimme mukakaupunkiin, pois kotoa. Ihmeellistä on paljon, mutta melkein aavistamatonta oli, kuinka ikävä kotiseurakuntaa, punaisia tiiliä ja tuttuja ääniä, sanoja ja hymyjä voi olla. Kuinka vaikka kuitenkin ympärillä on mahdollisuuksia mennä minne vaan?

Se ehkä muistutti siitä, ettei Jumala ole vain punaisissa tiilitaloissa. Jumala ja koko kolminaisuus, turva ja armo, on kaikkialla siellä, missä minä olen. Risti kantaa ja riittää kaikkialla. Ja vain risti kantaa ja riittää ylipäänsä missään.

Minun elämässäni parasta ja ehkä pysyvintä on lapseus. Että tiedän, että minulla on oman (mahtavan) maanpäällisen perheen lisäksi myös toinen (yhtä mahtava) valtava perhe. Ja tämän perheen jäseniä on kaikkialla, minne menen. Parasta on, että saan huutaa Abba, Isä ja luottaa, että tämän perheen isäkin on minun luonani aina ja kaikkialla. Myös öisin, myös pimeässä, myös silloin, kun olen ihan ihan yksin, en perheessä. Silloinkin, kun mieluiten olisin ilman isää. Kun haluaisin heittää koko ristin menemään. Silloinkin Isä on minun luonani, ottaa syliin.

Näin Isä on luvannut meille kaikille, ja siihen minä haluan luottaa. Erityisesti näissä hetkissä, kun elämä muuten on muutoksessa, puhe rististä muuttuu ainoaksi konkreettisen pysyväksi. Vain risti jää, lauletaan veisukirjassa. Vain siihen voimme todella luottaa.

Täällä blogissa me haluamme olla ristin juurella, nojata siihen koko voimalla. Muistaa, että risti on oikea vastaus, vain risti. Me haluamme luottaa, puhumme Jumalasta, haaveilemme maailmasta, juomme teetä, kerromme totuuksia ja vähemmän tosia, kuulumisiakin, nauramme, pohdimme seurakuntaseikkailuja ja ehkä joskus toivotamme hyvää yötä Jeesus myötä. 

Toivomme, että sinäkin muistat, haaveilet, naurat ja pohdit. Tervetuloa, ole kuin kotonasi. Niin me saamme olla maailmassakin, Isän kotona. (siellä pitää, niin kuin kaikissa kodeissa, myös lasten siivota ja pitää huolta, muttei kantaa liikaa huolta kuitenkaan. Ja isä on aina läsnä.)