Mitä tarkoittaa kutsumus, on kysytty viime aikoina. Mä olen
kysynyt ja puhunut ja hämmentynyt. Iskovihkon kannesta löysin
Aristoteles-sitaatin: kutsumus on siellä, missä
intohimo kohtaa maailman tarpeen. Niin olen ajatellut, että
kutsumus on jotain sellaista, mistä tykkää ja mitä tarvitaan. (ja kyllä Tuuli,
minusta taide on ihan hyvin tarpeellista)
Mutta pitääkö olla hyvä siinä, mihin on kutsuttu? Liittyykö
kutsumukseen aina lahja tehdä sitä jotain? Olenko minä kutsuttu? Pitääkö mun
olla, että voin puhua Jumalasta? Ja sitten olen ihmetellyt, että entä jos en
olekaan aina hyvä, entä jos en osaa aina puhua hyvin tai vastata kysymykseen
ymmärrettävästi. Jos olenkin ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään
esimerkkikristitty?
Kesän viimeisen riparin aluksi Matti kertoi meille tarinan
tyypistä, jonka isä lähetti tämän istuttamaan pellolleen sipuleita. Tyyppi meni
ja istutti kymmenittäin sipuleita
mustaan maahan. Hän kaivoi kuoppia sipuleille ja istutti niitä tasaisin
välimatkoin, mutta laittoi jokaisen sipulin peltoon väärin päin. Isä katseli
touhua hetken, muttei hennonnut sanoa lapselleen, etteivät tämän istuttamat
sipulit tule kasvamaan noin. Niinpä isä käveli lapsensa perässä pitkin muhkuraista
peltoa ja tämän huomaamatta kaivoi jokaisen sipulin esiin ja istutti uudelleen
maahan, tällä kertaa oikein päin.
Samalla tavalla Jumala toimii meidän kanssamme. Olen saanut
huomata sen tänä kesänä. Huonoimmat oppitunnit jäi leiriläisille parhaiten
mieleen. Elämäni valmistelemattomin ja mallittomin hartsi sai
parin viikon jälkeen palautetta, että ne ajatukset olivat jääneet mieleen, ne
olivat herättäneet ja selvittäneet. Vaikka minä olin siinä tilanteessa enemmän
unissani ja katkonainen kuin ikinä.
Jumala kääntää ne sipulit.
Ei se tarkoita sitä, ettei pitäisi itse tehdä mitään, mutta
se tarkoittaa, että Jumala antaa oikeat sanat ja ajatukset. Ja että vaikka itse
istuttaisimme mitä ja miten päin, Jumala saa kasvamaan uskoa ja hyvyyttä. Jumala on Jumala, mä olen ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty.
Luin vähän aikaa sitten David Wilkersonin kirjan Risti ja
linkkuveitsi. Se on yhdysvaltalaispastorin huikea tosikertomus 50-luvun New
Yorkista, jossa Jumala todellakin toimii. Mun oli joka toisella sivulla vaikea
uskoa, mitä luin. Että miten Jumala voi johdattaa noin. Vastata rukouksiin noin selvästi ja noin suoraan. Voiko? Tarina on ihan
tajuton, mutta samalla tosi herättävä.
Parhaiten mieleen jäi viimeisen sivun lause: Pyhä henki on
vastuussa täällä. Jumala on vastuussa, miten mahtavaa. Ja oikeasti,
Jumala ei jäänyt 50-luvulle, vaan hän on täällä, hän elää. Ja hän on Jumala silloinkin, kun emme muista niin.
Mun mielestä on ollut kaikkein mielettömintä tajuta, ettei Jumala pelkästään halua käyttää meitä, vaan hän haluaa myös käyttää meitä kokonaisina, just sellaisina persoonallisuuksina kuin me ollaan. Siksi kirkossa pitäisi olla tilaa ihan kaikille. Koska oikeasti, se vitosen oppilas koulussa (siis neljästä kymppiin arvioinnilla) voikin olla se joukon paras isonen just sen takia, että se ehkä tietää, minkälaista on, kun leimat ja ennakkoluulot määrittävät elämää. Se on ehkä nistä helposti lähestyttävin. Ja sitten se koulukiusattu hikarityttöisonen voi ollakin helposti lähestyttävin niille, jotka ovat joukon hiljaisimpia ja fiksuimpia.
VastaaPoistaMä oon tainnut joskus sanoa, että musta ei varmastikaan tule mikään "hyvä pappi", mutta onneksi huonojakin pappeja tarvitaan. Musta ei ole elämään välttämättä esimerkkinä seurakunnalle, mutta ehkä joillekin seurakuntalaisille se voi olla merkki siitä, että kirkossa on tilaa vajavaisillekin, koska HERRAJUMALA KUN TÄN SEURAKUNNAN PASTORIKIN ON IHAN TÖHÖ JA SE MOKAA _IHAN_KOKO_AJAN_. Jotenkin hämmästyttävää, että niillä omilla epätäydellisyyksilläänkin (jotka ärsyttävät itseä ihan älyttömästi ja joita ei haluaisi kenellekään tunnustaa) voi tehdä Jumalan työtä. Rippikoululaiset ihmettelivät multa riparilla, miten mua ei jännitä leirijumikset ja oppitunnit. Paljastin, että todellisuudessa mua jännittää ne ihan älyttömästi. Luulen, että siinä vaiheessa tän ohjaajan ja riparilaisten välinen kuilu kapeni muutamalla metrillä.
Ajattelen, että kristityn kutsussa on myös kyse elää ihmisenä ihmisten parissa (ei minään etäisenä pyhimyksen kaltaisena taivaallista kirkkautta henkivänä elottomana Jumalan sätkynukkena), sillä myös itse Jumala tuli ihmiseksi ihmisten keskelle. Ja kun itse Jumala tuli meidän palvelijaksemme ja alentui kaikkein alimmaksi, ei minkään aseman pitäisi olla meille liian alhainen. :) Ja ihan tavalliset kädet niin riittävästi, koska Jumala tekee lopun työn ja kääntää ne sipulit.