Huikeuskesä

Terveisiä riparikesän jälkeen! Kolmaskin leiriviikko on aikaa sitten ohi, konfiksessa on laulettu Nooa ja rippiralleiltu keskellä peltojen. Ja niin paljon kaikkea on takana, paljon on opittu ja paljossa oltu. Uinut en ole kertaakaan, syönyt riuttisruokaa ihan liikaa. Viimeisten isosten mukaan näytin 23-vuotiaalta, mikä tarkoittaa kai sitä, että olen vanhentunut parissa kuukaudessa sellaisen seitsemän vuotta.

Kesään on kuulunut mahtavuutta, kolme leiriä, kaksi saarnaa. Huikeita isosia, ihania ohjaajaihmisiä, yksi mainio kanttori, yksi sanoinkuvaamaton Jumala. Jeesus-bileitä ennen iltajumista, savukoneita, aito ateria kesken messun, laululeikkiä konfiksessa. Sikapitkä rippiralli, seuriksen Porintielle hiipuva auto, samat jaksot The Biblea, raakaa rahkaa ja muita hassuja sanoja. Ymmärrystä, syvyyttä, oppimista. Yksi paloauto, yksi hajonnut käsi, monta ihan liian pitkää albaa.

Monta päivää, joina oli pakko luottaa, että Jumala kääntää sipulit oikein päin. Vaikka istuttaisin ihan vääriä siemeniä, väärin päin, väärään aikaan, nekin isi hoitaa.

Tänä kesänä oon miettinyt paljon sitä, mitä kasvu ja elämä kristittynä tarkoittaa. Keväällä kuvittelin: tästä tulee tosi pyhä ja jeesuksellinen kesä, kun kerran seurakunnassa oon töissä. (no en ehkä ihan noin) Vaan töissäpä töissä, en pyhittymässä mitenkään äärimmäisen läheiseksi Jumalan kanssa, sain huomata heinäkuussa. Sitten hämmentyneenä totesin rakkaalle ystävälleni toiselle puolelle Suomea, että oon niin kaukana, kaukana siitä pyhästä, mistä yritän leireillä puhua. Mun uskon pöytä keikkuu ehkä hädin tuskin kahdella jalalla, jotka nekin ovat kohta poikki. Eikä oikeastaan kiinnosta korjata just nyt.

Rakas ystävä kirjoitti, että ei haittaa. Ei haittaa, jos tulee aikoja, ettei uskon pöytää jaksa kiillottaa peiliksi. Ei haittaa, jos pöydän jokaista jalkaa, tai yhtäkään jalkaa, ei ihan joka viikko vahvista. Ei Jumalan lahjoittama pöytä kai hajoa käsiin heti, kun mä vähän hellitän. Ja paras ajatus oli Topin aamuhartaudessa: Jeesus oli puusepän kasvatti, joten hänellä on aina meille pari lankkua ja nauloja, joilla pöytä saadaan kuntoon. Luulen, että Jeesus on valmis myös kasaamaan pöydän itse, kun me emme osaa.

Jumalan poissaolon tunne voi olla äärimmäisen hyödyllistäkin, vaikkei siltä tunnu. Siinä vaiheessa, kun havahduin uskoahdistukseeni, en ajatellut todellakaan mitään oppituntia uskosta, lähinnä jälki-istuntoa. Tiedän ehkä, miksi pitkäperjantai on tärkeä tai löysin sille henkilökohtaisen tarpeen. (juuri kun tuon mustan pyhän tarpeettomuudesta meuhkasin ruokapöydässä) Jotenkin muistan taas, ettei mun usko kuitenkaan riipu siitä, mitä pöydän jalkaa olen muistanut erityisesti huoltaa, vaan siitä, että mulla on se pöytä. Vaikka komerossa sitten, vähän hyödyttömänä, mutta odottamassa sitä, että jaksan ottaa sen esiin. Kun kuitenkin se on.

Tällä viikolla mun korviin soi Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudelleen. En vieläkään muista, milloin olen ollut viimeksi seurakunnassa paitsi töissä, mutta mun pöytä ei olekaan hajalla. Eikä hajoa.

Äläkä ajattele vain huonekalujasi, sillä Jumala todella rakastaa sinua ja hän kyllä antaa sulle hyvät huonekalutkin! Toukokuun hyvät mehiläiset kanssanne.