Paruusia

(enkö muka olekaan tehnyt mitään kokoavaa fuksivuoden ihanuus -postausta?)

Vuosi sitten oli mun orientoivan viikon torstai. Muistan ihan tarkkaan sen hetken, kun mun opiskeluvuodet olivat täysin edessä, opintopisteitä oli nolla ja löytäminen päärakennukselle suurin haaste. Kuinka Tuulin kanssa kuljettiin tärisevässä bussissa ja oli aamuvaloa ja jännitys aivoissa jossain innon takana. Orientoivan viikon maanantaina selvittiin istumaan kolmanteen riviin juhlasaliin ja ihmeteltiin, kun dekaani halusi kätellä ja mun tuleva kesäteologikollega kertoi edessä huiman viisaana, mistä päin me kaikki oltiin Suomen kartalla. 

Tasan vuosi sitten juttelin jossakin tutustumistilaisuudessa kissa- ja karkkipaitaisen kanssa, joista on tullut tärkeitä. Ja jotka vuoden aikana ovat saaneet oikeat nimensä mun huulille ja whatsappin viimeisimpiin. Ja muitakin äärimmäisen rakkaita kasvoja syksyn oransseissa kuukausissa sattui luentosaleissa viereen. On ollut jotenkin suunnatonta opetella sellaisten ihmisten nimiä, jotka kysyvät kuulumisia silloinkin, kun ei istuta luentosalissa joka päivä ja jotka haluavat käydä luentojen välillä kävelyllä ja jätskillä. Jotka kutsuvat kylään ja messuun, nauravat ja ovat nauramatta mun kanssa. Rakkaat.

Vuosi täyttyi peruskursseista. Tein elämäni parhaan ryhmätyön eksegetiikassa, selvisin kreikasta ja kuulemma kamalimmasta fuksivuoden kolmosperiodista. (joka oli ihan oikeasti ihan kamala, älkää tulevat teologit karatko sen kreikkapaniikin ja kirkkohissa-ahdistuksen keskeltä mihinkään, se loppuu ja tulevaisuus on parempi)

Ehkä tämä on vähän hölmöä, mutta juuri tämä tuskalla ja itkulla hankittu paikka yliopistossa on saanut lukemaan tenttikirjaa vasta viimeisenä iltana jos silloinkaan. Ja olen ihan iloinen vaikka hämmentynyt. Kuinka nopeasti voi unohtaa kuinka tärkeältä tuntui lukea. Ja kuinka hyvin voi muistaa ja ymmärtää konseptin äärellä, vaikkei olisi kamalasti lukenut. Ja kuinka se konsepti ei olekaan edessäni enää ikinä sen tentin jälkeen.

Yliopisto noin muuten on avannut ihan uusia maailmoja, uusia kokemuksia, uusia seikkailuja. Olen saanut kasan uusia rakkaita kavereita. Olen puuro- ja vuosijuhlinut ja laulanut tyt-hymniä tuomiokirkon portailla. Yksi parhaista jutuista on ollut kirjoittaminen tiedekuntalehteen. Että uskalsin, vaikken täysin luota. Viimein kalenteri täyttyi ihan muulla, sen lehtiä peittävä muste ei ollut ahdistukseen asti tummaa, vaan kertoi valosta ilosta ja naurusta. Kalenteri alkoi puhua enemmän mahdollisuuksista ja kivoista ihmisistä ja hetkistä, joina ei tarvitse vaan saa. 

Parasta on ymmärrys siitä, että hirveän moni asia on ihan oikeasti mahdollinen ja auki ja vapaa juuri minullekin. Niinpä, kymmenen kreikkapisteen lisäksi olen saanut huikaisevia nauruja, uusia rakkaita, aitoja haaveita ja suloisia juhlahetkiä. (Näistä saa sitten pohtia, että kummat haluan muistaa valmistuttuani suurempina.)

En tiennyt keväällä palauttaessani viimeisen version kirkkohissan esseestä ja sulkiessani fuksivuoden kokonaan, että kaipaisin kuitenkin. Neljän (huikean) kesäkuukauden aikana on ollut monta hetkeä, joina on ollut myös ikävä. Ikävä ystäviä, metroja, kivikatuja ja seurakuntayhteyksiä. Mutta ihan oikeasti ikävä myös suuria saleja ja yliopiston kirjastoa, on niissä jotain kamalan viehättävää. En ole missään opiskeluhurmoksessa, en niin, mutta nautin tästä tieteestä ja tiedekunnasta. On ollut ihmeellisen suloista ilmoittautua syksyn kursseille. 

Että oikeasti jossain on maailma, jossa joku odottaa. Että oikeasti, tämä on mun elämä.