2. adventti: Hänessä me elämme

Itsenäisyyspäivän uuden testamentin lukukappale on Apostolien tekojen 17. luvusta:

Paavali puhui: ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. 

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. 

Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.”

(Apt. t. 17:24-30)

Tiedättekö, kun joskus pyhyyden aistii ilmasta? Välillä se on kuin oman kodin tuoksu jonka huomaa vasta kun on ollut vähän aikaa poissa. Toisinaan sen voi vaan tuntea outona jännitteenä huoneessa, tuntuu että tässä hetkessä on jotain, mitä ei voi selittää. Se on upee tunne, mutta samalla kauheen vaikeeta. Siinä korostuu Jumalan näkymättömyys ja selittämättömyys. Mulle on pitkään ollut vaikea sovittaa yhteen se, mitä mä tunnen ja mitä tämän maailman todellisuus on. Mä en voi nähdä Jumalaa, en voi osoittaa että tossa se nyt on, ettekö näe, en voi matemaattisilla kaavoilla todistaa sitä välttämättömyyttä minkä mä tunnen jossain syvällä. Mikään ei ole yhtä turhauttavaa kuin se, että on perustanut koko elämänsä jollekin, jonka muut voi vaan sivuttaa epätodellisena, vieläpä ihan perustellusti.

Tässä Apostolien tekojen kohdassa Paavali puhuu Ateenassa siitä, mikä hänelle on jotain syvää ja todellista. Paikallisille se on kaikkea muuta. Ateenalaiset ovat tottuneet patsaisiin ja kuviin, fyysisiin jumaliin joita voi todella koskettaa ja jotka voi nähdä. Ateena on täynnä alttareita eri jumalille joita he intohimoisesti palvovat. Monella tavalla Raamatun ajan Ateena muistuttaa nykyajan länsimaita. Ateenalaiset haluavat tietää perinpohjaisesti, mihin Paavali perustaa uskonsa. He haluavat nähdä ja tietää, koskea ja todistaa. Samaa mä huomaan kaipaavani niin usein. Haluan ymmärtää ja tietää kaiken mahdollisen pyhyydestä ja Jumalasta, eikä mikään määrä tietoa tunnu riittävän. (siksi varmaan opiskelen teologiaa)

Meidän Jumala kuitenkin on määritelmien ulkopuolella. Me voidaan puhua transsubstantiaatiosta ja triniteetistä ihan kuinka paljon halutaan, mutta me ei voida päästä totuuteen käsiksi. Jumala ympäröi meidän koko olemusta, me ollaan heijastuksia ja kuvia kaikkein suurimmasta. Sitä on vaikea nähdä ja mahdoton todistaa, mutta sen voi tuntea. Meillä on Jumala joka, enemmän kuin mitään muuta, haluaa olla lähellä meitä. Me saadaan tuntea Jumala ja Jumala tuntee meidät ihan kokonaan. Se on kauneinta ja eheintä mitä tässä rikkinäisessä maailmassa on. Meillä on Isä, joka on jotain suurempaa kuin mitä me voidaan edes ymmärtää.

Tuuli