2. adventti: Hänessä me elämme

Itsenäisyyspäivän uuden testamentin lukukappale on Apostolien tekojen 17. luvusta:

Paavali puhui: ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. 

Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. 

Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.”

(Apt. t. 17:24-30)

Tiedättekö, kun joskus pyhyyden aistii ilmasta? Välillä se on kuin oman kodin tuoksu jonka huomaa vasta kun on ollut vähän aikaa poissa. Toisinaan sen voi vaan tuntea outona jännitteenä huoneessa, tuntuu että tässä hetkessä on jotain, mitä ei voi selittää. Se on upee tunne, mutta samalla kauheen vaikeeta. Siinä korostuu Jumalan näkymättömyys ja selittämättömyys. Mulle on pitkään ollut vaikea sovittaa yhteen se, mitä mä tunnen ja mitä tämän maailman todellisuus on. Mä en voi nähdä Jumalaa, en voi osoittaa että tossa se nyt on, ettekö näe, en voi matemaattisilla kaavoilla todistaa sitä välttämättömyyttä minkä mä tunnen jossain syvällä. Mikään ei ole yhtä turhauttavaa kuin se, että on perustanut koko elämänsä jollekin, jonka muut voi vaan sivuttaa epätodellisena, vieläpä ihan perustellusti.

Tässä Apostolien tekojen kohdassa Paavali puhuu Ateenassa siitä, mikä hänelle on jotain syvää ja todellista. Paikallisille se on kaikkea muuta. Ateenalaiset ovat tottuneet patsaisiin ja kuviin, fyysisiin jumaliin joita voi todella koskettaa ja jotka voi nähdä. Ateena on täynnä alttareita eri jumalille joita he intohimoisesti palvovat. Monella tavalla Raamatun ajan Ateena muistuttaa nykyajan länsimaita. Ateenalaiset haluavat tietää perinpohjaisesti, mihin Paavali perustaa uskonsa. He haluavat nähdä ja tietää, koskea ja todistaa. Samaa mä huomaan kaipaavani niin usein. Haluan ymmärtää ja tietää kaiken mahdollisen pyhyydestä ja Jumalasta, eikä mikään määrä tietoa tunnu riittävän. (siksi varmaan opiskelen teologiaa)

Meidän Jumala kuitenkin on määritelmien ulkopuolella. Me voidaan puhua transsubstantiaatiosta ja triniteetistä ihan kuinka paljon halutaan, mutta me ei voida päästä totuuteen käsiksi. Jumala ympäröi meidän koko olemusta, me ollaan heijastuksia ja kuvia kaikkein suurimmasta. Sitä on vaikea nähdä ja mahdoton todistaa, mutta sen voi tuntea. Meillä on Jumala joka, enemmän kuin mitään muuta, haluaa olla lähellä meitä. Me saadaan tuntea Jumala ja Jumala tuntee meidät ihan kokonaan. Se on kauneinta ja eheintä mitä tässä rikkinäisessä maailmassa on. Meillä on Isä, joka on jotain suurempaa kuin mitä me voidaan edes ymmärtää.

Tuuli

1. adventti: Päivä jo sarastaa

Taas on aika yksiristikakkosen paastosarjan. Ja sehän tarkoittaa sitä, että adventin ajan blogista löytyy postaus joka sunnuntai päivän aiheeseen liittyen. Viime adventtina ja pääsiäisenä olemme kirjoittaneet evankeliumien pohjalta, mutta päätimme tänä vuonna villisti kirjoittaa uuden testamentin lukukappaleista. Saa nähdä miten tässä käy.

(Jos haluat jo virittäytyä joulutunnelmaan ja yksi postaus viikossa ei tunnu riittävän, niin vuoden 2014 adventtipaaston postaukset löytyvät täältä: 1, 2, 3, 4, Joulu!)

---

Ensimmäisen adventin uuden testamentin lukukappale löytyy Roomalaiskirjeen 13. luvusta.

Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan. (Room. 13: 11-14)

Monille marraskuun loppu tarkoittaa joulun lähtölaskentaa. Pikkuhiljaa ikkunat ja parvekkeet täyttyy eri värisillä valoilla, kassojen edessä lahjapaperit ja suklaarasiat kutsuvat ohi kiirehtiviä asiakkaita ja keittiöissä tuoksuu glögi. Ensimmäinen adventti kuitenkin merkkaa muutakin kuin sitä, että vihdoin saa hyvällä omallatunnolla alkaa fiilistellä joululauluja. Tänään alkaa pieni paasto (pieni verrattuna pääsiäispaastoon), joka on mulle muodostunut jo jouluperinteeksi.

Päivän tekstissä Paavali kirjoittaa Rooman seurakunnalle kristittynä elämisestä. Samat asiat on olennaisia ympäri vuoden, mutta erityisesti tänään teksti kertoo meille, mikä tässä ajassa on tärkeintä. Paasto on uuden alkua; uuden kirkkovuoden, uuden toivon, uuden ihmisen. Yö mun (ja ehkä sunkin) elämässä on ollut pitkään vallalla. Oon turtunut samoihin tapoihin ja rutiineihin, mun identiteetti on ankkuroitunut turhuuteen. Joka päivä alkaa samalla aamukahvilla, samoilla sähköposteilla ja tilapäivityksillä. Uusiin ihmisiin tutustuessa tuntuu olennaisemmalta kertoa mitä katson Netflixistä kuin puhua siitä, mitä haluan tehdä elämälläni. Liian usein vietän tunteja koneen ääressä vain koska niin mä aina teen. Hankalinta tässä on se, että pimeässä ei nää laittaa valoja päälle. Kun elää epäolennaisuuksissa, ei osaa edes sanoa miksi tuntuu että on jumittunut paikoilleen.

Siksi tämä teksti on mulle niin tärkeä. Siksi paasto on mulle niin tärkeää. Se muistuttaa siitä, että päivä jo sarastaa. On aika päästää irti niistä asioista, jotka pitää mua unessa ja hämärässä. Luopumalla kaikesta siitä epäolennaisesta, mikä tavallisesti täyttää elämän, avaa tilaa itsessään, tilaa valolle. Paastossa keskeistä ei ole luopuminen, vaan kaikki se, mitä saa tilalle. On enemmän aikaa ja tilaa pitää huolta itsestään ja muista.

Tänä adventtina mä haluan päästää irti asioista, joita mä en tarvitse. Tilalle haluan ottaa ne valon aseet, joista Paavalikin kirjoittaa. Mulle se tarkoittaa kolmea ärrää: raamattu, rukous ja rakkaus. Haluan joka päivä muistaa hiljentyä sanan äärelle, rukoilla itseni ja maailman puolesta, ja erityisesti rakastaa enemmän. Tiedän, että tulen epäonnistumaan ja unohtamaan, mutta se on ihan okei. Tärkeintä on kääntyä valon puolelle vaikka se olisikin joskus vähän liian kirkas mun saavutettavaksi. Tärkeintä on yrittää hetki kerrallaan.

Tuuli

MNF: seitsemän festarivinkkiä

Heipä hei rakkahat lukijat. En tiedä teistä, mutta yksiristikaksi ainakin on lähdössä viikonloppuna taas huikeille Maata Näkyvissä -festareille Turkuun! Meillä on pitkä historia festareiden kanssa, itseasiassa koko meidän ystävyys alkoi aikanaan HK-areenan syövereissä kirjoitusworkshopissa. Emilia on ollut MNF:ssä jo neljä ja Tuuli kuusi kertaa, joten me ollaan jo aika festariguruja. Siksi ajattelimme jakaa seitsemän festaritärppiä, niin musiikin kuin muunkin ohjelman tiimoilta. Turussa nähdään!

---

1. Vähäsarja
(perjantai 13.11. klo 16.30 @ Messukeskus, A-halli)
Vähäsarja on rakkaus. Masentuneet kitaramiehet ovat aivan mun juttu, ja vaikka Vähäsarjalla ei olekaan muhkeaa partaa, ei musiikki tuota pettymystä. Jos musiikkityyliä pitäisi jotenkin kuvailla, sanoisin sen olevan jotain Joose Keskitalon, Pekka Strengin ja Samuli Putron väliltä. Ja hei, jos levyllä lauletaan että Herra on mun kanssa vaikka multa irtoaisi pää, niin eihän sitä voi olla rakastumatta. Festareiden jälkeen Vähäsarja tulee soimaan ainakin mun kuulokkeista sateisina iltoina julkisissa kulkuvälineissä.

---

2. Vanamo
(lauantai 14.11. klo 16.15 @ Messukeskus, C-halli)
Vanamo on aivan uusi tuttavuus, mutta ensimmäisen musiikkivideon perusteella bändi vaikuttaa lupaavalta. Kun tulet takaisin on ihanan rauhallinen ja kaunis kappale, mutta ei yhtään siirappinen. Se on aika hyvä saavutus nykygospelissa. Varoitus: videolla miekkonen kirjoittaa täydelliseen vihkoon aivan kauhealla kynällä. Tämä synti annettakoon anteeksi musiikillisten meriittien valossa.

---

3. Matt Popovits: Wolves and sheep
(lauantai 14.11. klo 11-12 ja 16.30-17.30)
Oih, Matt, tuo ihana pastori merten tuolta puolen. Matt on nyt toista kertaa festarien pääpuhujana ja jos edellisvuoden perusteella voi yhtään arvioida, opetus tulee jälleen olemaan aivan priimaa. Matt puhuu useampaan otteeseen HK-areenan lavalla, mutta erityisesti haluan suositella hänen studiotaan. Siellä tullaan kuulemaan opetusta kristittyjen ja ei-kristittyjen välisistä suhteista. Jos haluat vähän esimakua tulevasta, niin YouTubesta löytyy niin viime vuoden puheet kuin Popovitsin oma YouTube-kanavakin:

---

4. K-18 -studio
(lauantai 14.11. klo 11 & 16.30)
Studiot ylipäätään ovat yleensä hyvä juttu. Viikonlopun mittaisessa festarihumussa tärkein on mukana koko ajan, mutta sanaan saa syventyä lauantain studioissa vielä erityisemmin. Jos on vähän kasvanut suureksi kaikkiin muihin studioihin, K-18 voi olla oikea paikka just sulle.

---

5. Eve ja Ossi
(lauantai 14.11. klo 8.00 @ Messkeskus, A-halli)
En tosiaan tiedä, millaista musiikkia tämä on, mutta nimi vaan kuulostaa hyvältä. Kello kahdeksan lauantaiaamuna. Kitaramies ja Eve, Ossi ja tummatukka, veikkaan hyvää ja luotan.

---

6. Teatterilava
(lauantai 14.11. klo 11 & 16.30 @ Messukeskus, Auditorio)
Eikö mikään studioista inspiroi? Väsyttääkö jo keskustelu ja osallisuus? Studioiden aikana Teatteri Paraabeli ja Xaris Finland sekä Mikko Vaismaa täyttävät tämän lavan tanssilla, teatterilla ja naurulla.

---

7. Pella
(lauantai 14.11. klo 19.30 @ HK Areena)
Pella on ehkä ällöttävänkin sokerista tyttöpoppia, mutta laulujen sanat ovat täynnä armoa, lempeyttä ja isän rakkautta lapsiaan kohtaan. Niitä kuuntelen, kun väsyttää.

---

Kuvat: maatanakyvissa.fi

Miksi MNF on...

paras?

-Yhdessä viikonlopussa on niin paljon hyvää: tunnelma rakkaiden ympäröimänä, tunnelma keikoilla, tunnelma. Pahan festariruuan päivittely, metrilaku, tungos ja ilmaishalit. Yleensä ainakin toinen studio on varsin onnistunut, yleensä naurattaa kolme päivää putkeen.

- On hyvä nähdä, että meitä on täällä paljon. Vielä täällä on nuoria, jotka haluaa luottaa. Vielä täällä on meitä. Ei ole noloa olla kristitty. 

- On hyvä oppia kohtaamaan erilaisuutta, erilaisia kristittyjä ja erilaisia näkemyksiä. Minä opiskelen teologiaa ja minusta on mahdollisesti tulossa naispappi. Kukaan sleyläinen ei vihaa tai tuomitse minua syksyn upeimmilla festareilla, miksi tekisin niin heille. On hyvä muistaa, että vaikkemme ajattelisi samalla tavalla kaikesta, meillä on todennäköisesti enemmän yhteistä kuin erottavaa. Kannattaa olla väleissä, jos aikoo olla samoissa bileissä iankaikkisesti.

- Miksi ei olisi? 

Nähdään Turusssa marraskuussa!

sammuu loiste kynttilöiden

Meillä oli huikea leiriviikonloppu, valoisat kolme päivää partiokämpällä. Meillä oli viisikymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viisikymmentä myrskärein valaistua tuntia nukkua yhteisillä lavereilla,  nauraa joka päivä hyvin myöhään. 

Kaksi kohmeista aamua. Aika paljon ruokaa, vain vähän kiviä riisissä. Kaksi nuotiota, kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja ja mahdollisimman monta muistettua arvausleikkiä. Ei yhtään peiliä, ei yhtään seinäkelloa koko paikassa.

Puhetta Jumalasta. Sanoja loisteesta ja pakolaiskriisistä. Sanoja toivosta, lähimmäisistä ja rakkaudesta. Silkkaa onnea on laulaa tuttuja veisuja mökin portailla, katsella maailman upeinta maisemaa ja ihmetellä, että vaan on. Onnea on kolmen päivän yhteinen metsäarki, sellainen henki. Ihan parasta. 

Kiitos ihan jokaiselle, erityisesti niille, jotka huolehtivat eniten. Kiitos sankarla ja kiitos Jeesus. Kiitos paljon.

Viisikymmentä pitkästä aikaa parasta tuntia muistuttivat, mitä on olla turvassa, olla kotona. Tätä sydämeni kaipaa. 

Palatessani kaupunkiin kysyn taas:

Saako seurakuntaa tarvita?  Saako tarvita muutakin kuin ehtoollisyhteyttä? Pitäisikö tarvita vain saarna ja sakramentti? Saako vaan nuoret sanoa, että löytää seurakunnasta kavereita? Keskitynkö nyt epäolennaiseen?

Onko tämä jotain, mitä haetaan messusta kerran viikossa ja mennään pois? Pitäisikö sen riittää loppuiäksi? Miksi ihan yhtäkkiä pitää rakentaa itse? Miksi tämä tuli niin yllätyksenä?

Miksi vain meidän kirkon ulkopuolella sanotaan "tervetuloa kotiin"? Miksi oon kuitenkin oppinut puhumaan kotiseurakunnasta? Onko suhe väärin? 

Oonko vaan saanut liikaa ja liian hyvää? Miksi oon saanut, kun kaikki on kuitenkin tiennyt, että se loppuu, kun pääsen opiskelemaan?

Oikeasti uskon ja toivon. Oikeasti tiedän, ettei mun Jumala-suhde ole seurakunnassa, vaan mun ja Jumalan välillä. Silti palaan kysymyksineni ristin juurelle ja joskus tuntuu, että olen siinä ihan yksin. Ei tämä peitä multa armoa, ei, mutta kaipaan jotain sittenkin.

Koti-ikävä

Kotiseurakunta oli ensimmäinen asia, jota ehdin kaupunkiin muuttaessani panikoida ja ilmeisesti viimeinen, jonka kohdalla osaan lakata panikoimasta. Olen eksynyt, enkä löydä takaisin. Käyn kaikkialla ja näen kaikkialla jotain suunnatonta ja hyvää. Mutta kaikkialla istun takapenkissä, enkä osaa vastata, kun kysytään, mistä tulen.

Tänään mä olen ensisijaisesti kristitty ja sitten vasta luterilainen. (ja koko ajan enemmän se kristitty) Vaikka minut on kasvatettu ev.lut. oppiin, vaikka haluan, että lapseni kastetaan vauvoina ja haluan käydä ehtoollisella useammin kuin neljästi vuodessa, ei kirkkokunta minun uskoani määritä, vaan Jeesus. Kristinuskon sisällä on kyllä jotakin, josta haluan sanoutua irti, mutta ei mitään, johon osaisin juuri tällä hetkellä sulkeutua. Kuulua todellakin, sitoutua kyllä, uskoa ehdottomasti. Paljon hyvää, turvallista, kallista ja rakasta. Mutta ei mitään, mikä minun silmissäni pakottaisi jäämään tiukkojen rajojen ja muurien sisäpuolelle. Siksi lähdin seikkailemaan.

Kuitenkin kaipaan jo kotiin, ihan oikeaan kotiin. Sellaiseen seurakuntayhteyteen, jossa olisi mahdollisuus kuulla vahvoja sanoja, uskaltaa uskoa ihmeelliseen Jumalaan, antaa ajastaan ja palvella, tutustua ja tuntea perheenjäseniä. Kaipaan loppua tälle seikkailulle, joka alkoi suurena mahdollisuutena ja uhkaa päättyä ikuiseen kodittomuuteen.

Olen ollut varovainen, yrittänyt olla rakastumasta liikaa sellaiseen, mihin en voi jäädä. Yrittänyt pitää yhteyttä kotikotiin ja luterilaiseen kirkkoon, kysyä kuulumisia ja kertoa niitä. Olen oppinut koko elämäni luterilaiseksi, eikä se haittaa. Toisinaan kaikkialla muualla vain opin paljon enemmän, on jotenkin helpompi hymyillä. En tiedä, onko tässä nyt jonkin harhaopin vaara, vaara joutua suljetuksi jostakin, toivottavasti ei. Vähän silti kauhistuttaa olla muistamatta, milloin olen viime kerran ollut ihan tavallisessa messussa muuten kuin töissä. Voiko sellaista kuin kirkko pettää?

Ehkä mä olen vain tottunut Sankarlassa liian hyvään. Ehkä oon saanut liikaa, kun on ollut mahdollisuus raamistella, soluttautua, palvella, oppia, kuunnella ja kysellä samassa paikassa. Ehkä mun pitäisi rakentaa itse kotini, vaikkei ole laudan lautaa eikä taitoa lyödä vasaralla. Ehkä mun pitäisi opetella tykkäämään kaavoista ja samastumaan mummoihin. Ehkä mun pitäisi kirkosta karkaamisen sijaan yrittää muuttaa sitä sisältä.  Ehkä mun pitäisi vain asettua ja lakata juoksemasta, kun täydellistä seurakuntaa ei ole. Mä en vain tiedä, mihin tässä pitäisi kuulua, kun mikään ei tunnu omalta ja se mikä tuntuu on jotain, mihin en ole kasvanut, ja tuntuu siksi hankalalta.

Lopulta vain evankelis-luterilaisessa kirkossa näen oikeasti mahdollisuuden tehdä työtä tulevaisuudessa. Siksi haaveilen valkoisesta kauluksesta ja toivon, ettei haittaa ensin vähän seikkailla. Ehkä joskus asetun niiden rajojen sisään, jos joku vaatii ihan pakolla. 

(Toisaalta toivon, että löydän kotiin ihan minne vain todella ihan pian, olen vähän väsynyt jo seikkailemaan ja karttakin on kadoksissa. Haluaisin kuulla tarinoita niiltä, jotka on jääneet kotiin kivikirkkoon. Turvallisia tarinoita siitä, ettei vanhaa ole tarvinnut hylätä. Tarinoita siitä, että koti on olemassa mullekin.)

Paruusia

(enkö muka olekaan tehnyt mitään kokoavaa fuksivuoden ihanuus -postausta?)

Vuosi sitten oli mun orientoivan viikon torstai. Muistan ihan tarkkaan sen hetken, kun mun opiskeluvuodet olivat täysin edessä, opintopisteitä oli nolla ja löytäminen päärakennukselle suurin haaste. Kuinka Tuulin kanssa kuljettiin tärisevässä bussissa ja oli aamuvaloa ja jännitys aivoissa jossain innon takana. Orientoivan viikon maanantaina selvittiin istumaan kolmanteen riviin juhlasaliin ja ihmeteltiin, kun dekaani halusi kätellä ja mun tuleva kesäteologikollega kertoi edessä huiman viisaana, mistä päin me kaikki oltiin Suomen kartalla. 

Tasan vuosi sitten juttelin jossakin tutustumistilaisuudessa kissa- ja karkkipaitaisen kanssa, joista on tullut tärkeitä. Ja jotka vuoden aikana ovat saaneet oikeat nimensä mun huulille ja whatsappin viimeisimpiin. Ja muitakin äärimmäisen rakkaita kasvoja syksyn oransseissa kuukausissa sattui luentosaleissa viereen. On ollut jotenkin suunnatonta opetella sellaisten ihmisten nimiä, jotka kysyvät kuulumisia silloinkin, kun ei istuta luentosalissa joka päivä ja jotka haluavat käydä luentojen välillä kävelyllä ja jätskillä. Jotka kutsuvat kylään ja messuun, nauravat ja ovat nauramatta mun kanssa. Rakkaat.

Vuosi täyttyi peruskursseista. Tein elämäni parhaan ryhmätyön eksegetiikassa, selvisin kreikasta ja kuulemma kamalimmasta fuksivuoden kolmosperiodista. (joka oli ihan oikeasti ihan kamala, älkää tulevat teologit karatko sen kreikkapaniikin ja kirkkohissa-ahdistuksen keskeltä mihinkään, se loppuu ja tulevaisuus on parempi)

Ehkä tämä on vähän hölmöä, mutta juuri tämä tuskalla ja itkulla hankittu paikka yliopistossa on saanut lukemaan tenttikirjaa vasta viimeisenä iltana jos silloinkaan. Ja olen ihan iloinen vaikka hämmentynyt. Kuinka nopeasti voi unohtaa kuinka tärkeältä tuntui lukea. Ja kuinka hyvin voi muistaa ja ymmärtää konseptin äärellä, vaikkei olisi kamalasti lukenut. Ja kuinka se konsepti ei olekaan edessäni enää ikinä sen tentin jälkeen.

Yliopisto noin muuten on avannut ihan uusia maailmoja, uusia kokemuksia, uusia seikkailuja. Olen saanut kasan uusia rakkaita kavereita. Olen puuro- ja vuosijuhlinut ja laulanut tyt-hymniä tuomiokirkon portailla. Yksi parhaista jutuista on ollut kirjoittaminen tiedekuntalehteen. Että uskalsin, vaikken täysin luota. Viimein kalenteri täyttyi ihan muulla, sen lehtiä peittävä muste ei ollut ahdistukseen asti tummaa, vaan kertoi valosta ilosta ja naurusta. Kalenteri alkoi puhua enemmän mahdollisuuksista ja kivoista ihmisistä ja hetkistä, joina ei tarvitse vaan saa. 

Parasta on ymmärrys siitä, että hirveän moni asia on ihan oikeasti mahdollinen ja auki ja vapaa juuri minullekin. Niinpä, kymmenen kreikkapisteen lisäksi olen saanut huikaisevia nauruja, uusia rakkaita, aitoja haaveita ja suloisia juhlahetkiä. (Näistä saa sitten pohtia, että kummat haluan muistaa valmistuttuani suurempina.)

En tiennyt keväällä palauttaessani viimeisen version kirkkohissan esseestä ja sulkiessani fuksivuoden kokonaan, että kaipaisin kuitenkin. Neljän (huikean) kesäkuukauden aikana on ollut monta hetkeä, joina on ollut myös ikävä. Ikävä ystäviä, metroja, kivikatuja ja seurakuntayhteyksiä. Mutta ihan oikeasti ikävä myös suuria saleja ja yliopiston kirjastoa, on niissä jotain kamalan viehättävää. En ole missään opiskeluhurmoksessa, en niin, mutta nautin tästä tieteestä ja tiedekunnasta. On ollut ihmeellisen suloista ilmoittautua syksyn kursseille. 

Että oikeasti jossain on maailma, jossa joku odottaa. Että oikeasti, tämä on mun elämä.