Maata näkyvissä -juhla

Odotin marraskuuta, ja kerroin, että marraskussa nauran. Ainakin kolme päivää kokonaan, läpi täysin, ja se oli totta.

Kiitos idän ihmeitten, katajaisen kansan ja kls.n, muidenkin, jotka lavalle kiipesivät. Tulee ehkä ensi vuonna ikävä mongolihattumiehiä ja c-hallin reggaegospelia, mutta silti, noissa kolmessa päivässä oli sellaista ääntä, ettei se ehkä kuitenkaan katoa. Kiitos ystävien, kiitos tuomaksen ja panun ja annan, jotka meidät turkuun raahasivat. Kiitos Jumalan.

Eivät ne minusta olleet siinä mielessä hengelliset kolme päivää, että olisin valtavana tuntenut pyhyyden joka hetki. (vaikka välillä vahvasti kyllä) Ehkä tämä syksy on muutenkin levännyt niin Jeesuksen käsissä, ettei enää helposti tule usko lähemmäksi tai tuntuvammaksi. Mikä on kai ihan hyvä siis, eikä se räjähtävän pyhyyden puuttuminen haitannut, ei missään tapauksessa ollenkaan. Ei aina tarvitse ennen juhlaa harhailla eksyneenä, joskus voi Jumalaa juhlia oltuaan lähelläkin! 

Onneksi silti odotin, vaikka ehkä luulin odottavani muuta. Enemmän sain yhteyttä rakkautta naurua iloa valoa ja ääntä kuin pitkään.

Rakastan valtavia messuhetkiä, joissa tuhannet nuoret laulavat enkelien ja kaikkien pyhien tavoin. Silloin oli se pyhä lähellä. (vaikka siinä mietin, kuinka kiva olisi joskus tuollaisessa messussa olla toimittamassa sitä valkoisessa, ja sitten aivot tajusivat, ettei se kertakaikkiaan ole mahdollista, ei ikinä koskaan tuolla. Jotenkin hassu havahtua sellaiseen, miten en ollut ajatellut edes, vaikka tiennyt varmasti kyllä. Muttei se vienyt iloa, vähän hämmensi.)

Ensi vuodelle kerron itselleni ja toisillekin vinkiksi:

-mene pääpuhujan studioon kuuntelemaan, vaikka uskoisit ymmärtäväsi vain sanan Jesus koko puheesta, sillä saat sieltä varmaan siltikin enemmän kuin monesta muusta (tämä ihan siksi vain, että nyt vähän harmittaa)
- kirjoita kivat raamatunkohdat vähän huolellisemmin, niin ei tarvitsisi ihmetellä jälkeen päin, mitä ihmettä on oivaltanut jostakin hassusta jakeesta
- kysy turkulaiskaverilta etukäteen, ennen akun loppumista puhelimesta, missä hän on ja aikooko olla niiden tuhansien joukossa
- suunnittele niin, ettei syöminen estä kivojen äänten kuulemista lavalla

Aion nauraa ensi vuonnakin marraskuussa, tule sinä kanssa.
#kiitoskaikesta !

SYNTIÄ.

Syntii vihaavii, armon alla kasvavii. Ja kuitenkin puolet ajasta niin eksyksissä, kaamosmielellä, karkuteillä ja Jumalaan vain välillä vilkuillen. Ensimmäisen kerran kunnolla havahduin syntisyyteeni, perisynnin olemassaoloon, ihmisyyden rumaan puoleen viime syksynä. Havahduin kysymään, miksi Jumala rakastaisi minua, mutta lähtökohtaisesti hyvä havahtuminen ja herääminen oli huono oikeastaan, koska kysymys oli aivan valtavan väärä.

Kesällä riittävän kauan armon alla levättyäni kysyin syntikysymyksen uudelleen. Tällä kertaa se kuului: ”Miksi teen syntiä, miksi en muista sen olevan väärin?” Sekin oli ehkä vähän vielä väärä kysymys, sillä tiesin vastauksen. Minä olen perisynnin alla, syntinen kokonaan, väistämättä.

Oikea kysymys olisi ehkä yksinkertainen ja hölmön kuuloinen. ”Mitä synti on?” Synti on asia, joka erottaa meitä Jumalasta, opetetaan ripareilla, mutta en minä ainakaan ollut kai ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa, että synti tulee minun ja Jumalan väliin. Vaikka Jumala on koko ajan minun kanssani ja näkee minut, minä en synniltä näe Jumalaani. En osaa etsiä oikeaa, katsoa kirkkaisiin Jumalan kasvoihin, kuulla taivaallisen isän ääntä. En vaikka kuinka juuri häntä haluan palvella.

Olen piirtänyt synnistä mustan kaavion muistikirjaani. Siinä synti valtaa maailman suurinpiirtein näin:

ensin olen minä, jonka tielle synti tulee. Ja synnistä on nuoli tuomiolle. Kuitenkin sen yli pääsee ristin avulla, ja ristiltä on nuoli taivaaseen.

Tärkein asia, jonka olen synnistä oppinut, lukee siinä alla:

Synti on syntiä koska

• ero Jumalasta (esim. riippuvuus, ottaa Jumalan tilan --> pahuus, häpeä --> emme halua tulla Jumalan eteen)
• asia muuttaa meitä (meidät on luotu Jumalan kuvaksi, emme rakasta toisiamme)
• lakkaamme arvostamasta sellaista, minkä Jumala on tarkoittanut hyväksi

- erityinen alttius synnille, kun emme jaksa huolehtia uskostamme, koetamme karata Jumalalta

Joskus minusta oli aika inhottavaa lukea Matteuksen viidettä, mutta tänä syksynä vuorisaarna ei ole niin ahdistava ollenkaan. tottahan se on. Ja oikeastaan, minusta vuorisaarnassa tärkeintä ei ole oppia välttämään niitä asioita, jotka Jeesus kieltää. (sitäkin) Suurin oivallukseni vuorisaarnan suhteen on ollut se, että jokainen synti, jokainen, on Jumalan silmissä yhtä suuri. Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen. (Matt. 5:21-22)

Minä olen ansainnut tuomion. Mutta minun pelastumiseni ei onneksi ole minun harteillani. Koko Jumalan valtavan suunnitelman pointti on jossain aivan muussa, hienommassa ja puhtaammassa: armossa, Jeesuksessa ja ristissä. (vain risti.)

On ihan uskomatonta ja uskomattoman hienoa, että jotain sellaista voi saada anteeksi kuin kaiken tehdyn synnin. Syntinen ihminen ei osaa antaa anteeksi itselleen tai toisilleen, mutta Jumala ei ole me. Jumala antaa anteeksi jokaiselle, yhä uudelleen ja uudelleen. Jumala rakastaa jokaista tuhlaajalastaan armossaan, ikuisesti, yli kaiken sen pahuuden ja väärän. Armo on lahja. Ja minusta armo on maailman hienoin lahja, kaunein ja arvokkain.

Herra olet suurin, mursit synnin muurin 

väliltämme jälleen, jotta riittäisin

Pyhän henkes tuulin rakkaudessas kuulin,

kannoit ristinpuunkin

 kiitos ja ylistys

pyhä valo voima

On hirveästi sanottavaa, ja sitten ei kuitenkaan. (en tätä siltikään kirjoita vain koska tuomas tai panu puhuivat niin)

Tällä viikolla olen ollut ihan hirmu onnellinen valon lapsi. Muutenkin viikko on ollut pyhä. Täynnä pientä hymyä ja valoa ja sitten kaikkea muutakin kyllä. Olen jatkuvasti saanut nähdä ja tuntea omien jälkieni vierellä toiset, kevyet askeleet. Ja kaikkien muidenkin ihmisten jäljissä Jeesuksen jäljet, kannoilla taivaallisen varjon, sellaisen suojan ja olon. Valon.

Olen kuullut, kuinka kadulla ja junanvaunussa kuullaan ja kerrotaan Jeesuksesta, kuinka joku kehottaa tuntematonta rukoilemaan. Olen pohtinut sellaisia, joita sitten seuraava vastaantuleva pappi tai muu pohtii ääneen saarnassaan. Olen vahingossa puhunut itselleni hartaustekstejä. Tajunnut vahvemmin vahvemmin vahvemmin, että koko maailma on Jumalan. Nähnyt, että Jeesus on meidän keskellämme arjessa, missä ikinä kuljet.

Sunnuntai-iltana kävimme suhella. Viimein valtavan pitkän puhumisen, odotuksen ja ihmettelyn jälkeen löysin ja uskalsin siihen valkoiseen kellariin. Huolimatta suurista odotuksista, se ilta oli täynnä valoa ja voimaa. Ne sanat, joita mies valkeassa villapaidassa edessä puhui, olivat samalla tosi tuttuja ja kulutettujakin, mutta silti aika voimallisia. Tosia sanoja. Sellaisista hetkistä, joina pyhyyden tuntee, jää sieluun  pitkäksi se kaikki valo, kirjoitin päiväkirjaani. Ja se pyhyys ja onni on tällä viikolla purskahdellut mielessäni joka päivä, joka hetki.

Tänään koti oli Sankarlassa, jossa pyhyys usein hukkuu meteliin. Silti autossa puhuin itselleni iltahartauden onnellisuudesta. Sanoin ääneen vahingossa, että elämän tarkoitus on olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. (Kiitos Tuomas. Autuas se, joka oli viime kevään nuortenillassa ja kuuli opetuksen.) Elämän tarkoitus on Jumalan armollinen rakkaus ja ihmisen vajaa lähimmäisenrakkaus, niin ajattelin. Elämän tarkoitus on rakkaus. Mitä hyvää voisimme tehdä vailla rakkautta? Mitä muuta meistä voi toisillemme olla? Mikä olisi elämän tarkoitus, jos ei rakkaus ja ristin rikkaus?

Elämäni onnellisimmat hetket ovat olleet hetkiä yhteydessä. Yhteydessä Kristukseen ja seurakuntaperheeseen, yhteydessä kaikkeen luotuun. Ja yhä: sellaisista hetkistä, joina pyhyyden tuntee, jää sieluun pitkäksi se kaikki valo. Ja sellainen valo on elämän tarkoitus.

Communio

Ehtoollinen on mysteeri, ehkä käsittämätön, ainakin hankala mahduttaa aivoihin. Mutta tärkeä kuitenkin.

Tänä syksynä olen käynyt messuissa ja myös ehtoollisella useammin kuin koskaan elämässäni. Erityisesti tänään pyhän aterian merkitys ja sisältö ihmetyttivät taas, kun olin itse ehtoollisavustajana tuomiokirkkoseurakunnassa. Eivät nämä lähes jokaviikkoiset messuilut ole ainakaan mitään valaistumista tuottaneet ehtoollisen ymmärtämisen suhteen. Ei minusta tuntunut taaskaan mitenkään ylipyhältä sen leivän ja viinin kanssa.

Pyhyyttä kaivatessa, mieleeni tuli kysymys, jonka pappi esitti minulle ehtoollisavustajakoulutuksessa alkusyksystä. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, hän kysyi. Selitin sekavia sanoja armosta, koska minusta armo kelpaa vastaukseki kaikkeen. Armosta ja Jeesuksesta ja mystiikasta puhuin. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, kysyn nyt kaikilta.

Meidän uskonkäsityksemme usein vaativat hirveästi käsittämistä. On oltava rationaalisia selityksiä, tarkkoja opinkappaleita, tajuttavia kertomuksia ja kaavoja kaikesta: Pyhän Hengen alkuperästä, ristinkuolemasta,  Jeesuksen ruuansulatuksesta. Tietysti, niitä selityksiä minä itsekin kaipaisin useamminkin.

Minulle ehtoollisen merkitys (yhä hirmu hämärä, sumuinen ja epävarma, ehkä vääräkin, en tiedä) on kuitenkin juuri se tietynlainen mysteerisyys. Se ettei minun tarvitsekaan ymmärtää, kerrankin niin. Jeesus tulee minuun, minä en tee mitään, edes ymmärrä. En edes yritä kehittää tarkkaa selitystä sakramentille. Jeesus on salatulla tavalla läsnä. Jeesus tekee taas kaiken puolestani. Armollista! Kunhan tottelen Jeesusta kerrankin jossain, syön ja juon ja teen sen hänen muistokseen. Olen rauhassa lapsi.





Miksi usko aikuisen analyysiksi muuttuu? Ei usko ole välttämättä ollenkaan mahdollista ilman rohkeutta vastaanottaa mysteeriä, luottaa.

Loppuun haluan vielä mainita täysin epäonnisesta päivästäni (Lähdin kotikotoa seitsemältä, että olisin ajoissa, kun minulla oli ehtoollisavustus Helsingissä kymmeneltä. Ajelin rauhassa Korsoon todetakseni, ettei täältä menekään junaa, jolla ehtisin. Ajoin Tikkurilaan, koska aikataulun mukaan sieltä menee kaksi. Eksyin, kysyin neuvoa, myöhästyin siitä ensimmäisestä, eikä toista junaa tullut. Soitin paniikissa melkein itkien kirkkoon ja sanoin, että tulen myöhässä. Harjoittelin pikajuoksua keskustassa, ja ehdin kuin ehdinkin melkein ajoissa. Läikyttääkseni viiniä lattialle ja failaillakseni alkoholittoman viinin kanssa.) Niin, haluan vielä kerjätä sääliä, ja kysyä, onks tää joku merkki nyt, ehkä musta ei pidä tulla pappia ainakaan?

Ps. Pyhä kabinetti (<-- klikkaa) on paras! (katso kokonaan, mutta jos et jaksa, niin 1:38, katso nyt ainakin tuosta)
Pps. ennakkoäänestys alkaa huomenna!
Ppps. armo

Ihmeellisiä ja väsyneitä

Olen yliopiston valtavassa tietokonetalossa, Aleksandriassa. Täällä ahkerat akateemiset istuvat nahkasalkkuineen pohtimassa 1800-luvun lapsuutta tai jotain algoritmeja. Minun piti kirjoittaa essee Gadamerin ajatuksista, mutta aivot umpisumussa ei nyt onnistu. Siksi kerron kuulumisista.

Tuntuu, että lokakuu tuli ja on marssinut vauhdilla vauhdikkaasti irrottanut minusta otteensa. Yliopistoa on ollut yli kuukausi, jo aika reilusti yli, enkä tunne oloani kuitenkaan viisaaksi. Olen oppinut hiljaisia asioita, hiljaista tietoa, sisäistänyt sen, ettei täälläkään oikeasti kukaan ole ylifiksu. Paitsi osa, mutten minä, eikä ehkä tarvitse. Täälläkin saa istua villasukissa jalat koukussa ja pelata subway surfia puhelimella luennoilla. (viimeksi mainittu ei siis tarkoita, että aiemmin olisi saanut, että täälläkään erityisesti kannattaisi, ei kannata)

Teologia tuntuu hiljaisella tavalla omalta. Sillä tavalla, etten haluaisi pois missään tapauksessa (vaikka välillä tuntui siltäkin), ja olen iloinen, että käytin viime kevätkuukaudet varhaiskristittyjen parissa enemmän kuin maailmassa. Kuitenkaan en jaksaisi oppia koko ajan. En jaksaisi tehdä ja olla aktiivisesti läsnä joka hetkessä, olen huomannut, ettei arki olekaan vain arkea, vaan aktiivisuutta tänä syksynä. Siitä kaikesta huolimatta olen melkein innoissani alkavasta kreikasta. Vaikka minulle on kerrottu kauhutarinoita neljän tunnin läksyistä ja muusta. Silti.

Eniten ominta on tänä syksynä ollut:
- koti
- agricola-messu, tulkaa tekin, sillä se on paras
- seurakunta siellä ja täällä, Kristuksen perhe (yhtä aikaa se on ollut kaukanakin)
- Nura Farahin Aavikon tyttäret -kirja, haluan suositella kaikille, sillä niitä oranssin sävyjä jaksan lukea kaiken muun kirjaintulvan keskelläkin

Ensimmäinen tentti oli. Istuin salissa ja katselin, kuinka ihmiset, ystävät, raapivat päätään, täyttivät konsepteja viisailla sanoilla, tai näyttivät epätoivoisilta. Minäkin tiesin jotain, vain yksi kohta oli ihan tyhjä, ja satuilin siihenkin tietoisesti väärin jostakin yliluonnollisesta.

Äkillinen kauhu kaikesta tehtävästä, palautettavasta ja arvioitavasta on kadonnut jonnekin tänään, pysykööt siellä. Vaikka oikeasti kannattaisi olla kauhuissaan, jos se saisi kirjoittamaan Gadamerin ajatuksista vähän tehokkaammin. Kun olen saanut vasta avattua tyhjän tiedoston. Onneksi sen palautus on vasta huomenna.

Onneksi kotikoti ei unohdu täälläkään, jos on tutustunut hulluihin seurakuntasankareihin. Kun jos ne hullut hassut ystävät saavat sunnuntai-iltana päähänsä tulla tuparivisiitille meille, niin tervetuloa vaan, välkomna ni är, mutta ensi kerralla pääsette sisään vain, jos tulette ennen kello yhtätoista, ilmoitatte etukäteen, ettekä silloin tule, kun joku on suihkussa. Niin hankimme teille pullaakin.

Muitakin ihmeellisiä asioita täällä tapahtuu, mutta niistä ei ole kerrottu tässä postauksessa. Tämä on kirjoitettu siksi, että välttäisin kirjoittamisen Gadamerista ainakaan ajoissa. siu.

lokakuu, sadetta ja irrallisia hetkiä

Viime viikko oli harmaa. Nyt jälkeenpäin tuntuu kuin koko viikko olisi mennyt juna-asemilla, läpimärissä kengissä, ilman lapasia, puoliunessa. Vaikka ehdinhän minä paljonkin tehdä: polttaa ruisleivät mikrossa, unohtaa sateenvarjon kotiin, melkein eksyä Herttoniemeen, altistua teologian fuksien kollektiiviselle opiskeluahdistukselle, leikkiä steariinilla Emilian katsoen tuomitsevasti vierestä, unohtaa avaimet ja soittaa ovikelloa yhdeltä yöllä. Ensimmäinen tenttikin tuli ja meni, aivan liian minimaalisella panostuksella. Ehkä ei olisi pitänyt olettaa, että Descartes ja Kierkegaard hiljalleen siirtyisivät aivoihini vain tenttikirjaa repussa kantamalla. Onneksi armoa riittää yliopistollakin, tentin voi aina uusia. Ehkä minustakin vielä joskus teologi tulee.

Keskiviikkona kun Emilia päätti olla järkevä, minä päätin etten olisi. Opiskelun sijasta päädyin Agricolamessuun. Sateisena iltana jopa Helsinki tuntui hetken kodilta kirkonpenkistä
katsottuna. Ehkä se oli tuttujen vihtiläisten määrä, ehkä kirkkosalin hämäryys tai ehkä yliväsymys, mutta Cola oli melkein oma maailmansa sinä iltana. Irrallaan pääkaupungin kylmyydestä ja syksyn harmaudesta. Vaikka papin puheet salaliittoteorioista ja kloorivedestä naurattivatkin, kirkossa olo oli hetken todellinen.

Eilen (tai teknisesti ottaen toissapäivänä) Emilia kirjoitti siitä, kuinka joskus tuntee olevansa huono kristitty. Minunkin on vähän ripittäydyttävä: puhelimen raamattusovellus on kovin huolissaan minusta. Elämä on välillä kiireistä eikä silloin ehdi tehdä kaikkea haluamaansa, sanoo sähköpostiviesti. Näyttäisi siltä, että olet hieman jäljessä YouVersion-raamattusuunnitelmassasi Evankeliumit. Niin, siltä tosiaan näyttää. Junamatkoilla on ollut helpompi kaivaa laukusta neulomisprojekti kuin selata puhelimesta Matteusta. Mutta olisiko okei joskus pitää vähän taukoa? Onko okei, jos ei aina vain jaksa? Tarvitseeko Raamatusta tehdä itselleen pakkopullaa kun ei vain ole fiilistä lukea? Nämä ei ole retorisia kysymyksiä. Kertokaa jooko, itse en osaa/tiedä/jaksa ajatella.

Toivottavasti ensi viikko on vähemmän harmaa. Joka tapauksessa aion viettää sen juoden paljon teetä ja kuunnellen Keaton Hensonia. Because nothing makes my day like sad bearded men with guitars.

vain yksi on tarpeen

Keskiviikkona Tuuli lähti agricola-messuun, mutta minua haukotutti. Pölyiset kirjat olivat liian paljon kesken, eikä ollut messufiilis, kiitosfiilis, ylistysfiilis. Ei ollut yhteysfiilis. Tuuli lähti messuun ja minä makasin sängyllä.

"mä oon ihan tosi huono kristitty!", totesin itselleni puoliääneen. Olisin jatkanut vielä muistamalla, etten ole avannut Raamattua kovin usein tässä, olen päättänyt, etten mene perjantaina nuorteniltaan, en palvele Jeesusta ollenkaan, en osaa rukoilla, en ymmärrä ehtoollisen merkitystä, en tiennyt keväällä, mitä * tarkoittaa messukaavassa. Ylipäätään, huono kristitty. Joinain päivinä rukous päättyy sellaiseen toteamukseen.

Keskiviikkona havahduin järjettömyyteeni heti sanottuani sen ääneen. Miksi sinne messuun olisi pitänyt mennä? Katselemaan kaunista alttaritaulua, itkemään filosofian tenttikirjapaniikkia, kaipaamaan kotiinko? Kertomaan Jumalalle ja muille colakävijöille, että olen hyvä kristitty, siksi kai ainakin osittain. Liian paljon juuri siksi. Liian paljon ihmisille jotain osoittaakseni, se ei kannata. Jeesus nimenomaan toteaa: tekopyhät ovat jo palkkansa saaneet.

Jostain syystä meillä on halu suorittaa kaikkialla ja kaikkea itsellemme, Jumalalle ja ihmisille näyttääksemme. Luullaksemme olevamme parempia.

Ei Jumala tarvitse meiltä mitään messukäyntejä, ei sitä, että osaisimme luetella ulkoa profeetat, nimeäisimme lapsemme heidän mukaansa. Emme me sellaista tee Jumalaa varten. (Luulen, että aika monesti tiedostamattamme haluamme muille kertoa, kuinka hyviä olemme, tässäkin) Messuun lähteminen silloin, kun ei oikeasti jaksa eikä kiinnosta, ei ole välttämättä hirmu hyödyllistä. "Silloin, kun on facebook-olo, on parempi olla facebookissa kuin pakottautua lukemaan Raaattua", opetti eräs pappi meitä isoskoulutuksessa.

Messuun lähteminen, käsien ristiminen, Jumalan sana ja ehtoollinen ovat pyhiä ja tärkeitä. Välttämättömiä uskossa kasvamiseksi, ainakin minulle.

Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa tai haluta. Miksi pitäisi olla superkristitty, kun tiedän, että armo riittää, risti riittää, Jeesus riittää. Minä en ikinä. Siksi uskosta on turha tehdä suorittamista tai pakottamista.

Luuk.10:38-42
Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."

Herran vastaus on hieno. Yksi ehdoton lempiraamatunkohtani muistuttaa minua siitä, mikä on tarpeen.