sammuu loiste kynttilöiden

Meillä oli huikea leiriviikonloppu, valoisat kolme päivää partiokämpällä. Meillä oli viisikymmentä tuntia pitää leiri, joka pakeni vastaanottokeskusta varapaikkaan. Viisikymmentä myrskärein valaistua tuntia nukkua yhteisillä lavereilla,  nauraa joka päivä hyvin myöhään. 

Kaksi kohmeista aamua. Aika paljon ruokaa, vain vähän kiviä riisissä. Kaksi nuotiota, kymmeniä paahdettuja vaahtokarkkeja ja mahdollisimman monta muistettua arvausleikkiä. Ei yhtään peiliä, ei yhtään seinäkelloa koko paikassa.

Puhetta Jumalasta. Sanoja loisteesta ja pakolaiskriisistä. Sanoja toivosta, lähimmäisistä ja rakkaudesta. Silkkaa onnea on laulaa tuttuja veisuja mökin portailla, katsella maailman upeinta maisemaa ja ihmetellä, että vaan on. Onnea on kolmen päivän yhteinen metsäarki, sellainen henki. Ihan parasta. 

Kiitos ihan jokaiselle, erityisesti niille, jotka huolehtivat eniten. Kiitos sankarla ja kiitos Jeesus. Kiitos paljon.

Viisikymmentä pitkästä aikaa parasta tuntia muistuttivat, mitä on olla turvassa, olla kotona. Tätä sydämeni kaipaa. 

Palatessani kaupunkiin kysyn taas:

Saako seurakuntaa tarvita?  Saako tarvita muutakin kuin ehtoollisyhteyttä? Pitäisikö tarvita vain saarna ja sakramentti? Saako vaan nuoret sanoa, että löytää seurakunnasta kavereita? Keskitynkö nyt epäolennaiseen?

Onko tämä jotain, mitä haetaan messusta kerran viikossa ja mennään pois? Pitäisikö sen riittää loppuiäksi? Miksi ihan yhtäkkiä pitää rakentaa itse? Miksi tämä tuli niin yllätyksenä?

Miksi vain meidän kirkon ulkopuolella sanotaan "tervetuloa kotiin"? Miksi oon kuitenkin oppinut puhumaan kotiseurakunnasta? Onko suhe väärin? 

Oonko vaan saanut liikaa ja liian hyvää? Miksi oon saanut, kun kaikki on kuitenkin tiennyt, että se loppuu, kun pääsen opiskelemaan?

Oikeasti uskon ja toivon. Oikeasti tiedän, ettei mun Jumala-suhde ole seurakunnassa, vaan mun ja Jumalan välillä. Silti palaan kysymyksineni ristin juurelle ja joskus tuntuu, että olen siinä ihan yksin. Ei tämä peitä multa armoa, ei, mutta kaipaan jotain sittenkin.

Koti-ikävä

Kotiseurakunta oli ensimmäinen asia, jota ehdin kaupunkiin muuttaessani panikoida ja ilmeisesti viimeinen, jonka kohdalla osaan lakata panikoimasta. Olen eksynyt, enkä löydä takaisin. Käyn kaikkialla ja näen kaikkialla jotain suunnatonta ja hyvää. Mutta kaikkialla istun takapenkissä, enkä osaa vastata, kun kysytään, mistä tulen.

Tänään mä olen ensisijaisesti kristitty ja sitten vasta luterilainen. (ja koko ajan enemmän se kristitty) Vaikka minut on kasvatettu ev.lut. oppiin, vaikka haluan, että lapseni kastetaan vauvoina ja haluan käydä ehtoollisella useammin kuin neljästi vuodessa, ei kirkkokunta minun uskoani määritä, vaan Jeesus. Kristinuskon sisällä on kyllä jotakin, josta haluan sanoutua irti, mutta ei mitään, johon osaisin juuri tällä hetkellä sulkeutua. Kuulua todellakin, sitoutua kyllä, uskoa ehdottomasti. Paljon hyvää, turvallista, kallista ja rakasta. Mutta ei mitään, mikä minun silmissäni pakottaisi jäämään tiukkojen rajojen ja muurien sisäpuolelle. Siksi lähdin seikkailemaan.

Kuitenkin kaipaan jo kotiin, ihan oikeaan kotiin. Sellaiseen seurakuntayhteyteen, jossa olisi mahdollisuus kuulla vahvoja sanoja, uskaltaa uskoa ihmeelliseen Jumalaan, antaa ajastaan ja palvella, tutustua ja tuntea perheenjäseniä. Kaipaan loppua tälle seikkailulle, joka alkoi suurena mahdollisuutena ja uhkaa päättyä ikuiseen kodittomuuteen.

Olen ollut varovainen, yrittänyt olla rakastumasta liikaa sellaiseen, mihin en voi jäädä. Yrittänyt pitää yhteyttä kotikotiin ja luterilaiseen kirkkoon, kysyä kuulumisia ja kertoa niitä. Olen oppinut koko elämäni luterilaiseksi, eikä se haittaa. Toisinaan kaikkialla muualla vain opin paljon enemmän, on jotenkin helpompi hymyillä. En tiedä, onko tässä nyt jonkin harhaopin vaara, vaara joutua suljetuksi jostakin, toivottavasti ei. Vähän silti kauhistuttaa olla muistamatta, milloin olen viime kerran ollut ihan tavallisessa messussa muuten kuin töissä. Voiko sellaista kuin kirkko pettää?

Ehkä mä olen vain tottunut Sankarlassa liian hyvään. Ehkä oon saanut liikaa, kun on ollut mahdollisuus raamistella, soluttautua, palvella, oppia, kuunnella ja kysellä samassa paikassa. Ehkä mun pitäisi rakentaa itse kotini, vaikkei ole laudan lautaa eikä taitoa lyödä vasaralla. Ehkä mun pitäisi opetella tykkäämään kaavoista ja samastumaan mummoihin. Ehkä mun pitäisi kirkosta karkaamisen sijaan yrittää muuttaa sitä sisältä.  Ehkä mun pitäisi vain asettua ja lakata juoksemasta, kun täydellistä seurakuntaa ei ole. Mä en vain tiedä, mihin tässä pitäisi kuulua, kun mikään ei tunnu omalta ja se mikä tuntuu on jotain, mihin en ole kasvanut, ja tuntuu siksi hankalalta.

Lopulta vain evankelis-luterilaisessa kirkossa näen oikeasti mahdollisuuden tehdä työtä tulevaisuudessa. Siksi haaveilen valkoisesta kauluksesta ja toivon, ettei haittaa ensin vähän seikkailla. Ehkä joskus asetun niiden rajojen sisään, jos joku vaatii ihan pakolla. 

(Toisaalta toivon, että löydän kotiin ihan minne vain todella ihan pian, olen vähän väsynyt jo seikkailemaan ja karttakin on kadoksissa. Haluaisin kuulla tarinoita niiltä, jotka on jääneet kotiin kivikirkkoon. Turvallisia tarinoita siitä, ettei vanhaa ole tarvinnut hylätä. Tarinoita siitä, että koti on olemassa mullekin.)

Paruusia

(enkö muka olekaan tehnyt mitään kokoavaa fuksivuoden ihanuus -postausta?)

Vuosi sitten oli mun orientoivan viikon torstai. Muistan ihan tarkkaan sen hetken, kun mun opiskeluvuodet olivat täysin edessä, opintopisteitä oli nolla ja löytäminen päärakennukselle suurin haaste. Kuinka Tuulin kanssa kuljettiin tärisevässä bussissa ja oli aamuvaloa ja jännitys aivoissa jossain innon takana. Orientoivan viikon maanantaina selvittiin istumaan kolmanteen riviin juhlasaliin ja ihmeteltiin, kun dekaani halusi kätellä ja mun tuleva kesäteologikollega kertoi edessä huiman viisaana, mistä päin me kaikki oltiin Suomen kartalla. 

Tasan vuosi sitten juttelin jossakin tutustumistilaisuudessa kissa- ja karkkipaitaisen kanssa, joista on tullut tärkeitä. Ja jotka vuoden aikana ovat saaneet oikeat nimensä mun huulille ja whatsappin viimeisimpiin. Ja muitakin äärimmäisen rakkaita kasvoja syksyn oransseissa kuukausissa sattui luentosaleissa viereen. On ollut jotenkin suunnatonta opetella sellaisten ihmisten nimiä, jotka kysyvät kuulumisia silloinkin, kun ei istuta luentosalissa joka päivä ja jotka haluavat käydä luentojen välillä kävelyllä ja jätskillä. Jotka kutsuvat kylään ja messuun, nauravat ja ovat nauramatta mun kanssa. Rakkaat.

Vuosi täyttyi peruskursseista. Tein elämäni parhaan ryhmätyön eksegetiikassa, selvisin kreikasta ja kuulemma kamalimmasta fuksivuoden kolmosperiodista. (joka oli ihan oikeasti ihan kamala, älkää tulevat teologit karatko sen kreikkapaniikin ja kirkkohissa-ahdistuksen keskeltä mihinkään, se loppuu ja tulevaisuus on parempi)

Ehkä tämä on vähän hölmöä, mutta juuri tämä tuskalla ja itkulla hankittu paikka yliopistossa on saanut lukemaan tenttikirjaa vasta viimeisenä iltana jos silloinkaan. Ja olen ihan iloinen vaikka hämmentynyt. Kuinka nopeasti voi unohtaa kuinka tärkeältä tuntui lukea. Ja kuinka hyvin voi muistaa ja ymmärtää konseptin äärellä, vaikkei olisi kamalasti lukenut. Ja kuinka se konsepti ei olekaan edessäni enää ikinä sen tentin jälkeen.

Yliopisto noin muuten on avannut ihan uusia maailmoja, uusia kokemuksia, uusia seikkailuja. Olen saanut kasan uusia rakkaita kavereita. Olen puuro- ja vuosijuhlinut ja laulanut tyt-hymniä tuomiokirkon portailla. Yksi parhaista jutuista on ollut kirjoittaminen tiedekuntalehteen. Että uskalsin, vaikken täysin luota. Viimein kalenteri täyttyi ihan muulla, sen lehtiä peittävä muste ei ollut ahdistukseen asti tummaa, vaan kertoi valosta ilosta ja naurusta. Kalenteri alkoi puhua enemmän mahdollisuuksista ja kivoista ihmisistä ja hetkistä, joina ei tarvitse vaan saa. 

Parasta on ymmärrys siitä, että hirveän moni asia on ihan oikeasti mahdollinen ja auki ja vapaa juuri minullekin. Niinpä, kymmenen kreikkapisteen lisäksi olen saanut huikaisevia nauruja, uusia rakkaita, aitoja haaveita ja suloisia juhlahetkiä. (Näistä saa sitten pohtia, että kummat haluan muistaa valmistuttuani suurempina.)

En tiennyt keväällä palauttaessani viimeisen version kirkkohissan esseestä ja sulkiessani fuksivuoden kokonaan, että kaipaisin kuitenkin. Neljän (huikean) kesäkuukauden aikana on ollut monta hetkeä, joina on ollut myös ikävä. Ikävä ystäviä, metroja, kivikatuja ja seurakuntayhteyksiä. Mutta ihan oikeasti ikävä myös suuria saleja ja yliopiston kirjastoa, on niissä jotain kamalan viehättävää. En ole missään opiskeluhurmoksessa, en niin, mutta nautin tästä tieteestä ja tiedekunnasta. On ollut ihmeellisen suloista ilmoittautua syksyn kursseille. 

Että oikeasti jossain on maailma, jossa joku odottaa. Että oikeasti, tämä on mun elämä.

kesä kääntyy myötäpäivään

(Otsikko yläasteaikojen lempparin Itkevän Tytön samannimisestä kappaleesta. Kyllä, yhtyeen tuotanto on juuri niin angstista kuin nimestä voisi olettaa.)

junalla Tampereelle

Kesä tuli, kesä oli ja kesä meni. Toisin kuin Emilia, en palannut kotiseurakunnan hellään huomaan, vaan matkasin junalla Tampereelle matkalaukut täynnä vaatteita ja laittoman paljon kirjoja. Pakko myöntää, minulla oli lievät ennakkoluulot Tampereesta, mutta kenelläpä ei olisi. Suoraan dystopiakirjallisuudesta tähän maailmaan siirtynyt Sokos ja humalaisia täynnä oleva keskustori eivät antaneet parasta kuvaa kaupungista. Lopulta jouduin kuitenkin nielemään ylpeyteni ja todeta, että Tampere on kyllä Suomen paras kaupunki – ainakin heti Helsingin jälkeen.

Minun kesäni koostui kahdesta riparista, messuavustuksista, saarnoista ja nuortseista. Yli neljänkymmenen leiriläisen riparit vähän kauhistutti etukäteen, mutta kunnialla niistäkin selvittiin. Koko leirin voimin vedetty joka-aamuinen laudes oli jotain niin upeaa, että sitä ei ihan heti tule unohtamaan. Laupeuteesi minä turvaan jo varhaisesta aamusta. Katastrofin aineksia tosin välillä oli hiukan ilmassa. Veden katketessa leirin puolessa välissä kieltämättä kyllä tuli tällekin kesäteologille paniikinomaisia tuntemuksia, mutta loppujenlopuksi leirikeskuksesta päästiin pois enemmän tai vähemmän hengissä ja yhtenä kappaleena. Toivottavasti itse kullekin jäi käteen myös jotain Jeesuksesta.

leirijärvi 

En osaa sanoa ainakaan tässä vaiheessa mitään kauhean diippiä tai merkityksellistä kesästä niinkuin upea Emilia, mutta haluaisin vielä näin loppuun jakaa ihkaensimmäisen saarnani kesän ekasta konfiksesta.

Matt. 9: 9-13

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta. Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä,ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” 

Tämän päivän evankeliumissa on monia tuttuja elementtejä muista raamatun kertomuksista. Jeesus tapaa syntisen miehen, kutsuu tämän seuraamaan itseään ja aterioi syntisten seurassa. Ja tottakai fariseukset pahoittavat tästä mielensä, kuten aina. Se, mitä Jeesus vastaa fariseuksille on tosi pysäyttävää: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä." Mun mielestä toi on yks hienoimmista kohdista evankeliumeissa ja samalla yks tärkeimmistä. Jeesus käyttää sanoja hurskas ja syntinen, jotka voi olla nykyajan ihmisille aika etäisiä ja ehkä vähän pelottavankin kuuloisia sanoja. Hurskas tarkoittaa ihmistä, joka toimii oikein, noudattaa sääntöjä ja on oikeudenmukainen. Mutta hurskaita ihmisiä ei ole olemassa. Ei ole täydellisiä ihmisiä, jotka joka tilanteessa toimisivat oikein. Me kaikki ollaan tämän kertomuksen syntisiä. Jokainen varmasti tunnistaa itsessään sen, ettei aina osaa toimia omaksi tai muitten parhaaksi. Mutta Jeesus ei halua kiiltokuvaihmisiä, ei hurskaita pyhimyksiä, vaan Jeesus haluaa meidät just sellasena kuin me ollaan. 

Joku viisas joskus sanoi, että seurakunta ei ole museo pyhimyksille, vaan sairaala rikkinäisille. Vaikka kirkko saattaa usein vaikuttaa paikallaan pysyvältä ja pölyiseltä paikalta, jossa pyhäkoulun käyneet hyvät ihmiset kokoontuu, niin todellisuudessa kirkko on aivan toisenlainen. Kirkko muodostuu meistä ihmisistä. Se elää meidän, ihan normaaleiden, epätäydellisten ihmisten mukana, ihan tavallisissa elämäntilanteissa, niin iloisissa hetkissä kuin vaikeissakin. Samalla tavalla, kuin sairaalasta haetaan apua kun jokin kehossa on rikki, niin seurakuntaan voi tulla kun on sisäisesti rikki. Se ehkä kuulostaa vähän turhan dramaattiselta, mutta voisin melkein väittää että jokainen meistä on vähän rikki. Meillä kaikilla on omat epätäydellisyytemme ja kipeät kohtamme, vaikka me ei ite aina niitä ihan nähtäisikään. Kaikkia meitä yhdistää kaipuu johonkin parempaan.

Messukylän ihana kirkko

Tää maailma on nimittäin rikkinäinen, ihan niinkuin mekin. Jokainen voi sen huomata, kun katsoo ympärilleen. On sotia, joissa kuolee tuhansia ihmisiä. Ihmiset saastuttaa koko ajan enemmän ja enemmän, jonka seurauksena luonto tuhoutuu. On nälänhätää, köyhyyttä, sairauksia. Ihan meidän henkilökohtaisessakin elämässä me joudutaan kohtaamaan monenlaista kärsimystä. Kaikki maailmassa ei ole ihan niinkuin pitäisi. Sen asian kanssa on välillä vaikeaa elää ja tulla toimeen. Mutta uskon kautta me voidaan saavuttaa jotain toisenlaista.

Pari viikkoa sitten me lähdettiin yli neljänkymmenen nuoren kanssa laivalla matkaamaan kohti Isosaarta, jossa tulisimme viettämään seuraava viikko riparin merkeissä. Kaikki katastrofin ainekset oli kasassa: järjetön määrä ihan erilaisia nuoria ihan erilaisista taustoista, suljettuna saarelle ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa, puhumaan uskosta. Mutta kerta toisensa jälkeen ripari yllättää jopa ihmisen, joka on viettänyt koko elämänsä seurakunnan toiminnassa. Jo ekoina päivinä nämä ihan erilaiset nuoret puhalsi yhteen hiileen, vapaa-ajoilla pelattiin lentopalloa, iltaohjelmissa leikittiin ponileikkiä ja nuoret alkoivat jopa suunnitella leirin omaa tanssikoreografiaa. Mä uskon, että tämä ripari oli ikimuistoinen ihan jokaiselle joka oli mukana. Käteen jää tämän päivän jälkeen paljon muutakin kuin konfirmaatiotodistus ja rippiraamattu. Upeinta meidän leirissä ei ollut isosten iltaohjelmat, ei spraymaalatut alttaritaulut eikä edes koreografia. Hienointa oli se, kuinka jokainen tuli hyväksytyksi omana itsenään, hyvine ja huonoine puolineen, epätäydellisyydestä huolimatta.

Juuri tähän Jeesus kutsuu meitä. Meidän ei tarvitse elää maailmassa, jossa viha voittaa rakkauden, jossa instagram-seuraajien määrä on tärkeämpää kuin ystävyys, jossa rikkaat katsoo vierestä köyhien kärsimystä. Raamatussa kerrotaan toisenlaisesta maailmasta. Se on maailma, jossa jokainen ihminen on tärkeä. Siinä maailmassa riittää rakkautta ja rauhaa, se maailma on täynnä armoa ja anteeksiantoa. Me saadaan olla osana sitä maailmaa niin täällä Messukylän kirkossa, kuin ihan meidän jokapäiväisessä elämässäkin. Siihen Jeesus kutsuu meitä jokaista ja tänään erityisesti teitä konfirmoitavia. Te kaikki olette tärkeitä, arvokkaita ja ainutlaatuisia. Toivon, että jokainen teistä löytää oman paikkansa tässä maailmassa ja oman tapansa olla osana tätä yhteistä seurakuntaa.

(psst. kuvat on mun instagramista, jota saa seurata @helmituuli)

Kaksi ihan tavallista kättä

Mitä tarkoittaa kutsumus, on kysytty viime aikoina. Mä olen kysynyt ja puhunut ja hämmentynyt. Iskovihkon kannesta löysin Aristoteles-sitaatin: kutsumus on siellä, missä intohimo kohtaa maailman tarpeen. Niin olen ajatellut, että kutsumus on jotain sellaista, mistä tykkää ja mitä tarvitaan. (ja kyllä Tuuli, minusta taide on ihan hyvin tarpeellista)

Mutta pitääkö olla hyvä siinä, mihin on kutsuttu? Liittyykö kutsumukseen aina lahja tehdä sitä jotain? Olenko minä kutsuttu? Pitääkö mun olla, että voin puhua Jumalasta? Ja sitten olen ihmetellyt, että entä jos en olekaan aina hyvä, entä jos en osaa aina puhua hyvin tai vastata kysymykseen ymmärrettävästi. Jos olenkin ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty?

Kesän viimeisen riparin aluksi Matti kertoi meille tarinan tyypistä, jonka isä lähetti tämän istuttamaan pellolleen sipuleita. Tyyppi meni ja istutti kymmenittäin  sipuleita mustaan maahan. Hän kaivoi kuoppia sipuleille ja istutti niitä tasaisin välimatkoin, mutta laittoi jokaisen sipulin peltoon väärin päin. Isä katseli touhua hetken, muttei hennonnut sanoa lapselleen, etteivät tämän istuttamat sipulit tule kasvamaan noin. Niinpä isä käveli lapsensa perässä pitkin muhkuraista peltoa ja tämän huomaamatta kaivoi jokaisen sipulin esiin ja istutti uudelleen maahan, tällä kertaa oikein päin.

Samalla tavalla Jumala toimii meidän kanssamme. Olen saanut huomata sen tänä kesänä. Huonoimmat oppitunnit jäi leiriläisille parhaiten mieleen. Elämäni valmistelemattomin ja mallittomin hartsi sai parin viikon jälkeen palautetta, että ne ajatukset olivat jääneet mieleen, ne olivat herättäneet ja selvittäneet. Vaikka minä olin siinä tilanteessa enemmän unissani ja katkonainen kuin ikinä.

Jumala kääntää ne sipulit.

Ei se tarkoita sitä, ettei pitäisi itse tehdä mitään, mutta se tarkoittaa, että Jumala antaa oikeat sanat ja ajatukset. Ja että vaikka itse istuttaisimme mitä ja miten päin, Jumala saa kasvamaan uskoa ja hyvyyttä. Jumala on Jumala, mä olen ihan tavallinen opiskelija enkä mitenkään esimerkkikristitty. 

Luin vähän aikaa sitten David Wilkersonin kirjan Risti ja linkkuveitsi. Se on yhdysvaltalaispastorin huikea tosikertomus 50-luvun New Yorkista, jossa Jumala todellakin toimii. Mun oli joka toisella sivulla vaikea uskoa, mitä luin. Että miten Jumala voi johdattaa noin. Vastata rukouksiin noin selvästi ja noin suoraan. Voiko? Tarina on ihan tajuton, mutta samalla tosi herättävä. 

Parhaiten mieleen jäi viimeisen sivun lause: Pyhä henki on vastuussa täällä. Jumala on vastuussa, miten mahtavaa. Ja oikeasti, Jumala ei jäänyt 50-luvulle, vaan hän on täällä, hän elää. Ja hän on Jumala silloinkin, kun emme muista niin. 

Huikeuskesä

Terveisiä riparikesän jälkeen! Kolmaskin leiriviikko on aikaa sitten ohi, konfiksessa on laulettu Nooa ja rippiralleiltu keskellä peltojen. Ja niin paljon kaikkea on takana, paljon on opittu ja paljossa oltu. Uinut en ole kertaakaan, syönyt riuttisruokaa ihan liikaa. Viimeisten isosten mukaan näytin 23-vuotiaalta, mikä tarkoittaa kai sitä, että olen vanhentunut parissa kuukaudessa sellaisen seitsemän vuotta.

Kesään on kuulunut mahtavuutta, kolme leiriä, kaksi saarnaa. Huikeita isosia, ihania ohjaajaihmisiä, yksi mainio kanttori, yksi sanoinkuvaamaton Jumala. Jeesus-bileitä ennen iltajumista, savukoneita, aito ateria kesken messun, laululeikkiä konfiksessa. Sikapitkä rippiralli, seuriksen Porintielle hiipuva auto, samat jaksot The Biblea, raakaa rahkaa ja muita hassuja sanoja. Ymmärrystä, syvyyttä, oppimista. Yksi paloauto, yksi hajonnut käsi, monta ihan liian pitkää albaa.

Monta päivää, joina oli pakko luottaa, että Jumala kääntää sipulit oikein päin. Vaikka istuttaisin ihan vääriä siemeniä, väärin päin, väärään aikaan, nekin isi hoitaa.

Tänä kesänä oon miettinyt paljon sitä, mitä kasvu ja elämä kristittynä tarkoittaa. Keväällä kuvittelin: tästä tulee tosi pyhä ja jeesuksellinen kesä, kun kerran seurakunnassa oon töissä. (no en ehkä ihan noin) Vaan töissäpä töissä, en pyhittymässä mitenkään äärimmäisen läheiseksi Jumalan kanssa, sain huomata heinäkuussa. Sitten hämmentyneenä totesin rakkaalle ystävälleni toiselle puolelle Suomea, että oon niin kaukana, kaukana siitä pyhästä, mistä yritän leireillä puhua. Mun uskon pöytä keikkuu ehkä hädin tuskin kahdella jalalla, jotka nekin ovat kohta poikki. Eikä oikeastaan kiinnosta korjata just nyt.

Rakas ystävä kirjoitti, että ei haittaa. Ei haittaa, jos tulee aikoja, ettei uskon pöytää jaksa kiillottaa peiliksi. Ei haittaa, jos pöydän jokaista jalkaa, tai yhtäkään jalkaa, ei ihan joka viikko vahvista. Ei Jumalan lahjoittama pöytä kai hajoa käsiin heti, kun mä vähän hellitän. Ja paras ajatus oli Topin aamuhartaudessa: Jeesus oli puusepän kasvatti, joten hänellä on aina meille pari lankkua ja nauloja, joilla pöytä saadaan kuntoon. Luulen, että Jeesus on valmis myös kasaamaan pöydän itse, kun me emme osaa.

Jumalan poissaolon tunne voi olla äärimmäisen hyödyllistäkin, vaikkei siltä tunnu. Siinä vaiheessa, kun havahduin uskoahdistukseeni, en ajatellut todellakaan mitään oppituntia uskosta, lähinnä jälki-istuntoa. Tiedän ehkä, miksi pitkäperjantai on tärkeä tai löysin sille henkilökohtaisen tarpeen. (juuri kun tuon mustan pyhän tarpeettomuudesta meuhkasin ruokapöydässä) Jotenkin muistan taas, ettei mun usko kuitenkaan riipu siitä, mitä pöydän jalkaa olen muistanut erityisesti huoltaa, vaan siitä, että mulla on se pöytä. Vaikka komerossa sitten, vähän hyödyttömänä, mutta odottamassa sitä, että jaksan ottaa sen esiin. Kun kuitenkin se on.

Tällä viikolla mun korviin soi Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudelleen. En vieläkään muista, milloin olen ollut viimeksi seurakunnassa paitsi töissä, mutta mun pöytä ei olekaan hajalla. Eikä hajoa.

Äläkä ajattele vain huonekalujasi, sillä Jumala todella rakastaa sinua ja hän kyllä antaa sulle hyvät huonekalutkin! Toukokuun hyvät mehiläiset kanssanne. 

Sinun vain on valta

Luuk. 13: 1-5

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

On paljon helpompaa nähdä toisen tekemät virheet ja väärät teot kuin myöntää omansa. On helppo sanoa, älä tee noin ja kertoa, mikä olisi paljon paremmin. Omat elämänvalinnat tuntuvat ainoilta oikeilta. Olemme valtavan anteeksiantamattomia. Satutamme, toiset satuttavat, satutamme takaisin.

Gospelbändi kls. laulaa osuvasti: Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa, helppo toisen synnit tunnustaa, montako kiveä Jeesus heittikään? Montako? Ei niin, ei yhtäkään. Me seisomme usein taskut kiviä täynnä, valmiina viskomaan, valmiina päättämään, että tuo on väärin, tuo on syntiä, et ole minkään arvoinen.

Unohdamme, että päätösvalta tässäkin asiassa on Jumalan. Meillä ei ole varaa tuomita toisiamme, kun omassakin elämässämme olisi parantamista vaikka kuinka. Saatamme itse tehdä yhtä lailla virheitä, joista toisiamme syyttelemme.

Vaikka olisimme varmoja, että joku ihminen joutuu tekojensa vuoksi kauemmas Jumalasta, meidän tehtävämme on vain rakastaa. Vaikka olisimmekin joskus oikeassa, meidän ainoa tehtävämme on rakastaa. Tuomitsemalla ja syyttämällä emme varmasti saa aikaan mitään hyvää.

Tuomitseminen ja asioista päättäminen on Jumalan työ. Minusta Max Lucado kysyy fiksusti: Miksi tuomitset Jumalan puolesta? Oletatko, ettei Jumala osaa hoitaa omaa tehtäväänsä? Jos me tuomitsemme toisiamme, koetamme ottaa Jumalan paikan. Rakennamme kulissia oman elämämme peitoksi ja yritämme väittää, että olemme jotenkin parempia kuin joku muu, syntinen naapuri. Ensimmäisen väärän teon motiivi oli astua oman elämänsä herraksi. Tuomitessamme toimimme siis samalla tavalla kuin syntiinlankeemuskertomuksen ihmiset. Se ei kannata, vaan homma menee metsään, sen lupaan. Jumalan paikan ottaminen ei voi olla fiksua, sillä vain hän voi tietää, mikä on meille parasta. Loppujen lopuksi vain hän voi päättää.

Me emme voi ymmärtää sitä oikeudenmukaisuutta, joka mahtuu vain Jumalan sydämeen. Saattaa tuntua väärältä, ettei Jumala haluakaan pahaa sille, joka satuttaa meitä. Emmekö olekaan hänelle kalliita ja rakkaita? Kuitenkin jokainen meistä on Jumalan näkökulmasta syntinen, yhtä syntinen.

Voimme kuvitella, että synnit ovat pinossa jokaisen ihmisen pään päällä. Kun me kävelemme toistemme tasolla, näemme eri kokoisia syntitaakkoja. Taparikollisella on enemmän pahuutta kannettavanaan kuin minulla. Pienellä lapsella huomattavasti ohuempi pino. Vertailemme pinojen korkeutta, tuon kanssa en halua olla. Pyrimme sellaiseen seuraan, jossa olisi mahdollisimman matalat pinot pahuutta. Jumala ei näe asiaa näin, ei todellakaan. Jumala katsoo meitä ylhäältä ja näkee vain miljoonia ihmisiä, jotka kaikki kantavat syntejään ja vertailevat riidellen pinojensa korkeutta.

Jumala kärsii, kun teemme pahaa. Jokainen paha teko satuttaa joko meitä itseä tai jotakuta muuta. Jumalaa sattuu, kun hänen lapsiaan sattuu. Samalla tavalla kuin meissäkin herää suru, jos meille rakasta ihmistä kohdellaan väärin, Jumala katsoo suruissaan meidän puuhiamme. Hän voisi kostaa, suuttua ikuisesti sille, joka aiheuttaa eniten kipua. Jumala kuitenkin valitsee armon. Hän pystyy siihen, kieroilematta, huomauttelematta anteeksipyytävälle pahantekijälle enää ikinä. Tässä me eroamme Jumalasta ja siksi meidän tulisi jättää valta Jumalan oikeudenmukaisiin käsiin.

Kun elämässä tapahtuu jotain, mitä emme ole suunnitelleet, saatamme ajatella, että se on seurausta jostakin, mitä olemme tehneet. Evankeliumitekstin galilealaisten kohtalo oli arvaamaton ja käsittämätön, olisi helppo syyttää heitä heidän synneistään. Sekin olisi Jumalan suulla puhumista. Vastoinkäymiset eivät ole meidän vika, eivätkä kenenkään muunkaan. Jumala ei aiheuta kipua rangaistakseen tai omasta tahdostaan. Vaikka hän sallii myös ikäviä ja pahoja asioita, hän tulee surulliseksi meidän kivustamme.

Raamattu sanoo: Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.  Selittämätönkin kärsimys johtaa usein johonkin uuteen, vaikkemme kaikkein kamalimmalla hetkellä voi nähdä missään valoa. Minä ainakin olen sellainen ihminen, että vasta menetettyäni osaan kiittää ja vasta pudottuani osaan pitää kiinni.

Voimme pyytää Jumalalta mitä tahansa, mutta minusta paras rukous on vaikein: tapahtukoon sun tahtosi Jumala, sä tiedät, mikä mulle on parasta. Saamme opetella luottamaan, että vaikkemme ymmärrä miksi, kaikella on tarkoitus. Vaikeassakin tilanteessa voimme luottaa siihen, että Jumala pitää meistä kiinni. Kun annamme Jumalan päättää ja valita tien, olemme yleensä matkalla hänen luokseen.

Saattaa tuntua hurjalta, että niin armollinen Jumala haluaisi rangaista jotakuta. Tuomionkaan mahdollisuutta ei silti voi kokonaan häivyttää. Ajattelen, että armo jää melko tyhjäksi, jos ei ollenkaan ole muuta. Ellei ole syntiä, ei voinut olla sovitusta. Ellei orjuutta, ei lunastusta. Ellei tuhoa, ei pelastusta siltä. Tuhon omia, ellette käänny, sanoo Jeesus. Ei pelotellakseen, vaan herätelläkseen kääntymykseen. Eikä syyttääkseen, vaan saadakseen meidät näkemään synnit yhtä suurina ja ihmiset yhtä pieninä. Ei tuomitakseen, vaan korostaakseen huikeaa armoa.

Jokainen syntipino on liian suuri. Yksikin synti harteilla estää pääsyn pelastukseen. Se oli siinä, kaikki olemme tuhon omia, saattaa joku ajatella. Vain ellemme käänny, Jumala lupaa. Tämä puhe tuhosta ei ole uhkaus vaan lupaus. Lupaus siitä, että kun me vain uskomme, saamme osaksemme armon. Meillä on lupa jättää kaikki Jumalan käsiin.

Kääntymys on Jumalan työ. Se on jotakin kokonaisvaltaista, ajattelun muuttumista täysin erilaiseksi. Ajattelen, että kyse on ajattelun muuttumisesta nimenomaan suhteessa toisiin ihmisiin. Alamme elää anteeksisaaneena ja opettelemme antamaan anteeksi toisillemme. Kun ymmärrämme, kuinka paljon Jumala on rakastanut meitä, kuinka suunnaton ja ihmeellinen lahja armo on, pystymme irrottautumaan siitä ajatuksesta, että anteeksiantoa olisi tarpeen ansaita. Kun tajuamme, kuinka paljon olemme itse saaneet anteeksi ihan ilman mitään hyvittelyjä tai korvauksia, ymmärrämme, ettei meilläkään ole oikeutta olla antamatta anteeksi. Tällöin vierellemme mahtuvat vähitellen myös muut syntiset, sillä tajuamme olevamme kaikesta huolimatta Jumalan silmissä samalla viivalla.

Jumala on huolimatta epätäydellisyydestämme luonut meidät yhteyteen, hän toivoo, että tulemme toimeen keskenämme, rakennamme rauhaa ja yhteyttä. Rauhaa ei rakenneta erottelemalla ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin. Sen sijaan, että tuomitsemme, syyttelemme ja asetamme itsemme toistemme yläpuolelle, voimme kulkea toistemme rinnalla hämärässä, voittaa yhdessä vastoinkäymiset ja koettaa kääntää tätä maailmaa yhteisvoimin Jumalan puoleen. Meillä on lupa luottaa armoon jokaisen kohdalla ja saamme rukoilla: tapahtukoon sinun tahtosi.