Sinun vain on valta

Luuk. 13: 1-5

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

On paljon helpompaa nähdä toisen tekemät virheet ja väärät teot kuin myöntää omansa. On helppo sanoa, älä tee noin ja kertoa, mikä olisi paljon paremmin. Omat elämänvalinnat tuntuvat ainoilta oikeilta. Olemme valtavan anteeksiantamattomia. Satutamme, toiset satuttavat, satutamme takaisin.

Gospelbändi kls. laulaa osuvasti: Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa, helppo toisen synnit tunnustaa, montako kiveä Jeesus heittikään? Montako? Ei niin, ei yhtäkään. Me seisomme usein taskut kiviä täynnä, valmiina viskomaan, valmiina päättämään, että tuo on väärin, tuo on syntiä, et ole minkään arvoinen.

Unohdamme, että päätösvalta tässäkin asiassa on Jumalan. Meillä ei ole varaa tuomita toisiamme, kun omassakin elämässämme olisi parantamista vaikka kuinka. Saatamme itse tehdä yhtä lailla virheitä, joista toisiamme syyttelemme.

Vaikka olisimme varmoja, että joku ihminen joutuu tekojensa vuoksi kauemmas Jumalasta, meidän tehtävämme on vain rakastaa. Vaikka olisimmekin joskus oikeassa, meidän ainoa tehtävämme on rakastaa. Tuomitsemalla ja syyttämällä emme varmasti saa aikaan mitään hyvää.

Tuomitseminen ja asioista päättäminen on Jumalan työ. Minusta Max Lucado kysyy fiksusti: Miksi tuomitset Jumalan puolesta? Oletatko, ettei Jumala osaa hoitaa omaa tehtäväänsä? Jos me tuomitsemme toisiamme, koetamme ottaa Jumalan paikan. Rakennamme kulissia oman elämämme peitoksi ja yritämme väittää, että olemme jotenkin parempia kuin joku muu, syntinen naapuri. Ensimmäisen väärän teon motiivi oli astua oman elämänsä herraksi. Tuomitessamme toimimme siis samalla tavalla kuin syntiinlankeemuskertomuksen ihmiset. Se ei kannata, vaan homma menee metsään, sen lupaan. Jumalan paikan ottaminen ei voi olla fiksua, sillä vain hän voi tietää, mikä on meille parasta. Loppujen lopuksi vain hän voi päättää.

Me emme voi ymmärtää sitä oikeudenmukaisuutta, joka mahtuu vain Jumalan sydämeen. Saattaa tuntua väärältä, ettei Jumala haluakaan pahaa sille, joka satuttaa meitä. Emmekö olekaan hänelle kalliita ja rakkaita? Kuitenkin jokainen meistä on Jumalan näkökulmasta syntinen, yhtä syntinen.

Voimme kuvitella, että synnit ovat pinossa jokaisen ihmisen pään päällä. Kun me kävelemme toistemme tasolla, näemme eri kokoisia syntitaakkoja. Taparikollisella on enemmän pahuutta kannettavanaan kuin minulla. Pienellä lapsella huomattavasti ohuempi pino. Vertailemme pinojen korkeutta, tuon kanssa en halua olla. Pyrimme sellaiseen seuraan, jossa olisi mahdollisimman matalat pinot pahuutta. Jumala ei näe asiaa näin, ei todellakaan. Jumala katsoo meitä ylhäältä ja näkee vain miljoonia ihmisiä, jotka kaikki kantavat syntejään ja vertailevat riidellen pinojensa korkeutta.

Jumala kärsii, kun teemme pahaa. Jokainen paha teko satuttaa joko meitä itseä tai jotakuta muuta. Jumalaa sattuu, kun hänen lapsiaan sattuu. Samalla tavalla kuin meissäkin herää suru, jos meille rakasta ihmistä kohdellaan väärin, Jumala katsoo suruissaan meidän puuhiamme. Hän voisi kostaa, suuttua ikuisesti sille, joka aiheuttaa eniten kipua. Jumala kuitenkin valitsee armon. Hän pystyy siihen, kieroilematta, huomauttelematta anteeksipyytävälle pahantekijälle enää ikinä. Tässä me eroamme Jumalasta ja siksi meidän tulisi jättää valta Jumalan oikeudenmukaisiin käsiin.

Kun elämässä tapahtuu jotain, mitä emme ole suunnitelleet, saatamme ajatella, että se on seurausta jostakin, mitä olemme tehneet. Evankeliumitekstin galilealaisten kohtalo oli arvaamaton ja käsittämätön, olisi helppo syyttää heitä heidän synneistään. Sekin olisi Jumalan suulla puhumista. Vastoinkäymiset eivät ole meidän vika, eivätkä kenenkään muunkaan. Jumala ei aiheuta kipua rangaistakseen tai omasta tahdostaan. Vaikka hän sallii myös ikäviä ja pahoja asioita, hän tulee surulliseksi meidän kivustamme.

Raamattu sanoo: Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.  Selittämätönkin kärsimys johtaa usein johonkin uuteen, vaikkemme kaikkein kamalimmalla hetkellä voi nähdä missään valoa. Minä ainakin olen sellainen ihminen, että vasta menetettyäni osaan kiittää ja vasta pudottuani osaan pitää kiinni.

Voimme pyytää Jumalalta mitä tahansa, mutta minusta paras rukous on vaikein: tapahtukoon sun tahtosi Jumala, sä tiedät, mikä mulle on parasta. Saamme opetella luottamaan, että vaikkemme ymmärrä miksi, kaikella on tarkoitus. Vaikeassakin tilanteessa voimme luottaa siihen, että Jumala pitää meistä kiinni. Kun annamme Jumalan päättää ja valita tien, olemme yleensä matkalla hänen luokseen.

Saattaa tuntua hurjalta, että niin armollinen Jumala haluaisi rangaista jotakuta. Tuomionkaan mahdollisuutta ei silti voi kokonaan häivyttää. Ajattelen, että armo jää melko tyhjäksi, jos ei ollenkaan ole muuta. Ellei ole syntiä, ei voinut olla sovitusta. Ellei orjuutta, ei lunastusta. Ellei tuhoa, ei pelastusta siltä. Tuhon omia, ellette käänny, sanoo Jeesus. Ei pelotellakseen, vaan herätelläkseen kääntymykseen. Eikä syyttääkseen, vaan saadakseen meidät näkemään synnit yhtä suurina ja ihmiset yhtä pieninä. Ei tuomitakseen, vaan korostaakseen huikeaa armoa.

Jokainen syntipino on liian suuri. Yksikin synti harteilla estää pääsyn pelastukseen. Se oli siinä, kaikki olemme tuhon omia, saattaa joku ajatella. Vain ellemme käänny, Jumala lupaa. Tämä puhe tuhosta ei ole uhkaus vaan lupaus. Lupaus siitä, että kun me vain uskomme, saamme osaksemme armon. Meillä on lupa jättää kaikki Jumalan käsiin.

Kääntymys on Jumalan työ. Se on jotakin kokonaisvaltaista, ajattelun muuttumista täysin erilaiseksi. Ajattelen, että kyse on ajattelun muuttumisesta nimenomaan suhteessa toisiin ihmisiin. Alamme elää anteeksisaaneena ja opettelemme antamaan anteeksi toisillemme. Kun ymmärrämme, kuinka paljon Jumala on rakastanut meitä, kuinka suunnaton ja ihmeellinen lahja armo on, pystymme irrottautumaan siitä ajatuksesta, että anteeksiantoa olisi tarpeen ansaita. Kun tajuamme, kuinka paljon olemme itse saaneet anteeksi ihan ilman mitään hyvittelyjä tai korvauksia, ymmärrämme, ettei meilläkään ole oikeutta olla antamatta anteeksi. Tällöin vierellemme mahtuvat vähitellen myös muut syntiset, sillä tajuamme olevamme kaikesta huolimatta Jumalan silmissä samalla viivalla.

Jumala on huolimatta epätäydellisyydestämme luonut meidät yhteyteen, hän toivoo, että tulemme toimeen keskenämme, rakennamme rauhaa ja yhteyttä. Rauhaa ei rakenneta erottelemalla ihmisiä syntisiin ja vähemmän syntisiin. Sen sijaan, että tuomitsemme, syyttelemme ja asetamme itsemme toistemme yläpuolelle, voimme kulkea toistemme rinnalla hämärässä, voittaa yhdessä vastoinkäymiset ja koettaa kääntää tätä maailmaa yhteisvoimin Jumalan puoleen. Meillä on lupa luottaa armoon jokaisen kohdalla ja saamme rukoilla: tapahtukoon sinun tahtosi.

Voittajan puolella voitetaan

Elän uutispimennossa, koska meille ei tule lehtiä enkä lue nettiuutisia. Siksi käperryn tyytyväisenä ja huolettomana punavihreään yliopistokuplaan, jossa tiedän vain sen, mitä joku linkkaa Facebookiin. Jotkut asiat kuitenkin järisyttävät minunkin maailmaani, ylittävät uutiskynnyksen.

Sunnuntai-iltana olin matkalla seurakuntaan, kun vasta oikeasti tajusin, mitä maailmassa on taas tapahtunut. Luin (Facebookista) kasvavista uhriluvuista ja kysyin hämmentyneenä Jumalalta, miksi. Mieleen alkoi valua ihmisiä, kavereita ja kaukaisempia tuttuja, jotka ovat olleet Nepalissa hetkiä elämästään. Mitä jos he olisivat siellä nyt? Hävetti, etten osannut taas kauhistua ennen kuin jotain olisi voinut tapahtua juuri minun läheisilleni. Ei tapahtunut onneksi, mutta itsekkyys sai kolhuja (hyvä niin).

Millainen Jumala sallii tämän, halusin kysyä. Mietin, millaisia tunteita ne ihmiset mahtavatkaan käydä läpi, joilla oikeasti on yhteyksiä Nepaliin. Epätoivoa, surua, tuskaa, ahdistusta, pelkoa, kauhua, ikävää, epäuskoa. Kertoo Facebook. Vaikka minuun henkilökohtaisesti ei tällä kertaa sattunut, koskettaa kaikki suuri ihan jokaista maailman ihmistä.

Mutta meillä on olosuhteitten Jumala, ihmeellinen Jumala, jolla on suunnitelma.

Meillä on tehtävä. Me voidaan auttaa ja toimia. Kyllä sinäkin voit auttaa. Nyt Nepalin hädässä emme ehkä voi matkustaa Aasiaan lääkelaukun kanssa, mutta voimme auttaa antamalla omastamme, jotta joku siihen koulutettu voi matkustaa ja tehdä jotain konkreettista. Voimme myös tavallisen seesteisen arjen keskellä tukea esimerkiksi koulutusta noissa maissa, joissa se voisi pelastaa paljonkin. Kaksi tavallista kättä ja jalkaa voivat toimia ja toimivatkin parhaiten.

Olin eilen spr:n lipaskerääjänä Narinkkatorilla. Kastuessani kaatosateessa sain todella liikuttua siitä, millaiset ihmiset antoivat omastaan. Moni Nepalista Suomeen muuttanut tuli kertomaan minulle perheensä olevan turvassa tai ei, heidän kotitalonsa kunnosta ja muusta. Jokaisen lippaaseen pudotetun kolikon kohdalla minua itketti nähdä heidän tuskansa. Äiti, isä, sisko, veli siellä kaukana nukkuu teltassa. Romanikerjäläinen pudisteli ensin  päätään (vaikken kyllä ajatellut heillä olevankaan annettavaa), mutta toi sittenkin hymyillen muutaman kolikon.

Tämä maailma on taistelukenttä, eikä me saada olla sillä puolella, jolla on epätoivo ja harmaat värit. Meistä taistellaan, laulaa Hertz (tuuli tää on sulle). Jonain päivänä eteen tulee hetkiä ja tilanteita, jolloin paha ampuu juuri meihin. Suomessa maa ei järise eikä meidän koti uhkaa romahtaa tänään eikä huomenna, mutta jotakin samalla tavalla kamalaa saattaa tapahtua meidänkin elämässä. Silloinkaan me emme saa unohtaa, mikä meidän tehtävämme on, kuka on meidän Herra. Ei pelko tai epätoivo, vaan suunnaton ja iankaikkinen Jumala. Me ollaan voittajan puolella.



Katsokaa siskot, katsokaa veljet huomisen valoa päin! Maailmaan käymme yhdessä rohkeina näin. Pelkää en maailmaa en kuolemaa tai saatanaa. Luottaa saan Jumalaan tai unelmaan kai parempaan. Näin lauletaan tyt-hymnissä, mutta sanat saisivat virrata ihan jokaisen maailman ihmisen suusta kaikkien olosuhteitten keskellä.

Rukoillaan Nepalin puolesta, lahjoitetaan ehkä vähäisestäkin opintotuesta tai kesätyöpalkasta edes ihan pieni osa. Sekin on tuhon keskellä jo paljon.

Niin ja kivaa vappua, eläkää kiltisti.

Herra, en kai se ole minä?

Matt. 26: 17-30

Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Minne tahdot meidän valmistavan sinulle pääsiäisaterian?” Jeesus sanoi: ”Menkää kaupunkiin.” Hän neuvoi, kenen luo heidän oli siellä mentävä, ja käski sanoa tälle: ”Opettaja sanoo: ’Hetkeni on lähellä. Sinun luonasi minä syön pääsiäisaterian opetuslasteni kanssa.’” Opetuslapset tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt ja valmistivat pääsiäisaterian.

Illan tultua Jeesus kävi aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa. Heidän syödessään hän sanoi: ”Totisesti: yksi teistä on kavaltava minut.” Murheen vallassa he alkoivat toinen toisensa jälkeen kysellä: ”Herra, en kai se ole minä?” Jeesus vastasi heille: ”Minut kavaltaa mies, joka syö samasta vadista kuin minä. Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään.” Silloin Juudas, hänen kavaltajansa, kysyi: ”Rabbi, en kai se ole minä?” ”Itsepä sen sanoit”, vastasi Jeesus.

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.”

Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.

Kiirastorstain evankeliumissa Jeesus vihjailee tulevasta kuolemastaan. Otsikkoon siteeraamani lause on minusta äärimmäisen koskettava. Juudas, joka tulee kavaltamaan Jeesuksen, kysyy kenties huolissaan Herra, en kai se ole minä. Emme tiedä, millaisia ajatuksia ja tunteita Juudaksen päässä liikkui tuossa hetkessä. Saatamme tuomita (hälytyskellot) Juudaksen ja ajatella, ettei hän varmasti ollut mitenkään fiksu. Miten ihminen muka voi auttaa ystävänsä vihaajia tämän tappamisessa?

Muistatko sellaisia hetkiä, joina olet hiljaisena hyväksynyt kiusaamisen. ilkeät kommentit, rumat sanat, lyönnit? Oletko tunnustanut virheesi aina kysyttäessä? Pyytänyt anteeksi?

Saatamme sanoa, olipa Juudas kertakaikkiaan erityisen hölmö. Kuitenkin syyllinen Jeesuksen kuolemaan olet sinä itse. Ja minä, naapurisi ja koulusi rehtori, kirkkoherra, Päivi Räsänen ja historian Juudas, Jeesuksen kaveri. Me tapoimme Jeesuksen yhdessä. Ei ollut kovin suunniteltu kupru, heitimme aivot ja omantunnon hetkeksi syrjään, otimme Jumalan mopon, ja kas, se karkasi käsistä. Kaveri kuoli, naulittiin häpeän puuhun, hän vuoti verta. Pyysinkö minä anteeksi? Käänsinkö katseeni ja sanoin, en se minä ollut, en tajunnut, toi alotti?

Jokainen meistä on syntinen Juudas, joka suuteli Herraansa ja kavalsi tämän. Ehkä joku todella houkutteli meidät tekemään väärin. Ehkä emme osanneet vastustaa. Ehkä kaverin ruma sana nostatti käden lyömään, ehkä ajatuksia on mahdoton hallita. Ehkä emme tienneet, ettemme voisi enää lopettaa. Ehkä anteeksi on maailman vaikein sana. 

Jo ennen syntymääni Jumala tiesi, että minä olisin tällainen: tottelematon, helposti väärään tarttuva, siinä riippuva ja katala. Ja silti vastustamattoman ihana, äärimmäisen kaunis ja lahjottu, Jumalalle rakas. Niin sinäkin, rakas ystäväni.

Jokainen meistä töppäilee juuri niin kuin opetuslapset, jokainen on Pietari, joka ensin mielistelee minkä kerkeää, eikä sittenkään kehtaa sanoa uskovansa.  Jokainen pelkää ja valehtelee, jokaisessa on todisteita vaativa Tuomas. Mutta jokainen on samaan aikaan Aabraham, Jumalan ystävä. Jokainen on Israel, Jumalan valittu ja jokainen on Jumalalle rakas.

Juuri sinä olet Juudas. Ja siksi juuri sinä tarvitset pelastajaa. 

2. pääsiäispäivä: hän on meidän keskellämme

Matt. 28: 8-15

Naiset lähtivät haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Mutta yhtäkkiä Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.”
    Naisten ollessa matkalla muutamat vartiomiehistä menivät kaupunkiin ja kertoivat ylipapeille kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin nämä kokoontuivat neuvottelemaan yhdessä vanhimpien kanssa ja päättivät antaa sotilaille suuren summan rahaa. He sanoivat sotilaille: ”Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä.” Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu. Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti.


Seurakunta elää Kristuksessa. Hän on seurakunnan syy ja päämäärä, alku sekä loppu. Tärkeää ja keskeistä emme ole me, vaan se, että Kristus saa olla meissä. Sekä yksilöinä, että kristittyjen yhteisönä meidän tulisi loistaa ja rakentua hänen (ja vain hänen) varaansa ja voimassaan. Meidän keskellämme ja sisäisesti meissä on Jumalan valtakunta. Siinä, että lunastajamme elää, on toivomme yksi.

Paasto on saattanut olla pitkälti omaan jumalasuhteeseen keskittynyttä aikaa. Kuitenkin juuri se, että olemme miettineet, kuinka itse lähentyisimme Jumalaa, antaa voimaa myös olla lähellä ihmisiä. Siksi paaston päätyttyä saamme keskittyä viemään iloista viestiä ja rakkauden sanomaa läheistemme elämään. Päivän evankeliumin naisten kanssa saamme riemuita, ja riemuiten juosta kertomaan, Hän elää.

Ps. 73: 23-28
Minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. -- minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.

Tahdon pitää Jumalaa kädestä ja tiedän, että silloinkin, kun minun otteeni lipsuu, Jumalan ote pitää. Meidän Jumalamme ei halua, että lähestymme häntä vain silloin, kun tarvitsemme apua tai lohtua. Hän ei halua, että tulemme hänen eteensä vain murrettuina. Jumala haluaa olla suhteessa meihin ihan joka päivä. Myös paaston päätyttyä ja suuren juhlan mentyä, arjen kiireen keskellä, lunastaja elää ja rukoilee puolestamme.



(kuva: Tuuli, teksti: Emilia)

1. pääsiäispäivä: ja maailma sai toivon

Mark. 16: 1-8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
    Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
    Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

(Tämä on nyt melkein mun viime yön saarna, pienin lyhennyksin. Niille, jotka eivät olleet messussa ja niille, jotka uinuivat väsyneinä. :D Muut voivat sitten meditoida videota.)

Tässä evankeliumitekstissä todistetaan ehkä koko uskon tärkein asia. Tämä on se pohjimmainen evankeliumi, ilosanoma. Se, että Jeesus, joka kuoli ristillä meidän takia, ei jäänyt hautaan, vaan on noussut kuolleista. Tänä yönä saamme odottaa aamua iloiten, pettymys Jeesuksen kuolemasta vaihtuu toivoon, pelko vaihtuu rakkauteen ja kärsimys riemuun.

Me saadaan kohottaa meidän katseemme pois omasta pahuudesta, syyllisyydestä Jeesuksen kuolemaan. Saadaan katsoa tyhjää ristiä ja hautaa, josta loistaa valo ja uusi alku. Meidän ei tarvitse enää surra, koska lopulta mitään pahaa ei meidän kuninkaalle tapahtunut.

Jeesuksen kuolema oli osa Jumalan suunnatonta suunnitelmaa, se ei ehkä ollut vielä valjennut noille naisille, jotka vajaa 2000 vuotta sitten ensimmäisinä näkivät tyhjän haudan. Mutta tänä yönä, kun me saadaan olla todistamassa ylösnousemuksen ihmettä, me voidaan nähdä, mitä Jeesus todella tarkoitti sanoessaan ”se on täytetty”. Me voidaan nähdä se laaja kaari, jossa on luominen ja ennustukset, jeesus, sen puheet ja kuolema ja viimein ylösnousemus, joka toi maailmaan toivon ja valon.

Pääsiäisen tapahtumissa on jotain, mikä muuttaa maailman historian suunnan. Samalla pääsiäinen on myös kasteen juhla. Kaste on hirmu hankala asia, koska en muista mun kastetta, en ymmärrä yhtään. Mutta kaste on kuitenkin hetki, joka muuttaa yksittäisen ihmisen elämän suunnan. Jeesus kuoli meidän syntien takia, jotta meidän ei tarvitsisi kantaa syyllisyttä. Ja Jeesus nousi kuolleista, jotta mekin saataisiin elää. Kasteen kautta me tullaan siitä osallisiksi.

Mun ymmärtämistä helpotti, kun yksi puhuja vertasi kastetta vedenpaisumukseen (Nooa). Vesi hukuttaa jotain pahaa, pimeää ja syntiä ja tilalle tulee uutta ja puhdasta.

Kasteessa jotakin vanhaa on ihan oikeasti haudattu. Meidän syntinen minä ja se väärin valitseva puoli on hukutettu. Emme ole enää synnin haudassa, suuri kivi on vieritetty pois päältämme. Meidän syyllisyys on pyyhitty pois ja kaikkivaltias Jumala on henkilökohtaisesti kutsunut jokaisen, rakastanut meistä jokaista. Jumala on valinnut rakastaa meitä, jotka ollaan rikottu itsemme, toisemme ja lopulta aiheutettu Jumalan oman pojan kuolema.

Synnin tilalla meissä on jotain uutta. Se uusi ei missään tapauksessa ole meidän ansiota, vaan uusi elämä on annettu meille lahjaksi ja me voidaan vaan kiittää.

Saadaan olla todellisesti uusi luomus. Meistä on tullut osallisia Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Meillä on toivo. Fil. 3:10. (Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaan) Osallistumalla Jeesuksen työhön, me saadaan muuttua mieleltämme enemmän Jeesuksen kaltaisiksi ja se on uskovan tavoite.

Jeesus elää ja se tarkoittaa ikuista elämää myös meille. Meillä on ihan huikea toivo, tieto siitä, että me vielä nähdään Jeesus ja saadaan iloita. Raamatussa ei kuvailla tosi paljoa sitä, millaista taivaassa on, mutta se kertoo, että siellä ei ole enää murhetta. Ei itkua, kaikki kyyneleet on pyyhitty pois. Me saadaan laulaa ja saadaan viettää aikaa meidän Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä.

Eikä meillä tarvitse tänään olla pelkoa siitä, etteikö se olisi totta ja etteikö me oltaisi osallisia siitä jo nyt. Tämä hetki, jossa me eletään ei ole mikään katkos siinä Jumalan suunnitelmassa. Jumalan suunnitelma ei päättynyt Jeesuksen ylösnousemukseen, vaikka se antoikin maailmalle ihan uuden suunnan ja uuden toivon.

Meilläkin on paikka siinä suunnitelmassa. Ja meidän paikka suunnitelmassa on  julistaa, kertoa ilosanomaa, rakastaa, elää meidän elämää Jumalalle. Me voidaan elää sitä uutta elämää, jonka Jeesuksen ylösnousemus mahdollisti, saadaan olla osallisina siitä riemusta joka päivä. Se on pelotonta ja toivon täyttämää elämää. Enkelin sanat ”älkää pelätkö” kuuluvat meillekin. Meidän ei tarvitse pelätä maailmassa, eikä meidän tarvitse pelätä Jumalan edessä. Pelon vastakohtana meissä saa sijaa rakkaus itseämme, toisiamme ja luotua kohtaan.

Iloitkaa, sillä maailma on saanut toivon!

Hiljainen lauantai: Toisen päivän iltana

Matt. 27: 62-66 
   Seuraavana päivänä, sapatin valmistuspäivän mentyä, ylipapit ja fariseukset lähtivät yhdessä Pilatuksen luo. He sanoivat: ”Kunnioitettu maaherra, meille tuli mieleen, että eläessään tuo villitsijä sanoi: ’Kolmen päivän kuluttua nousen kuolleista.’ Käske siis vartioida hautaa tarkoin kolmanteen päivään asti, etteivät hänen opetuslapsensa pääse varastamaan häntä ja sanomaan ihmisille: ’Hän on noussut kuolleista.’ Viimeinen villitys olisi silloin ensimmäistä pahempi.” Pilatus vastasi heille: ”Saatte vartioväkeä. Menkää ja järjestäkää haudan vartiointi niin hyvin kuin taidatte.” He lähtivät ja varmistivat haudan sinetöimällä kiven ja asettamalla vartion.

Tänään on hiljainen lauantai, päivä pitkänperjantain kärsimyksen ja pääsiäissunnuntain ilon välissä. On pysähtynyttä, tunnelma on jotain epäuskon ja odotuksen välillä: Jeesus on todella kuollut, mutta eihän tämä nyt tässä voinut vielä olla. Eihän?

Toisen päivän iltana on mun ehdoton lempibiisi kaikista veisukirjoista. Muistan, kun olin pieni ja äiti lauloi tätä aina tiskatessaan. Laulu kuvastaa mielestäni aika hyvin uskovan elämää, siinä on pilkahdus toivosta, mutta samalla näkyy tämän maailman vaikeus. Aina ei ole helppo uskoa pelastukseen, vaikka sen jollain tasolla tietäisikin olevan totta.  Kuka näyttäisi haudan, joka tyhjänä ois? Kuka kertois, hän kuoleman voittaa? Hiljaisena lauantaina, toisen päivän iltana, nämä kysymykset nousevat pintaan.

Päivän ensimmäisessä lukukappaleessa sanotaan näin:
Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa. (Job 19: 25-27)

Jobin kirja kertoo miehestä jolta vietiin kaikki, omaisuus, terveys ja jopa perhe. Suuri osa kirjasta koostuu Jobin keskustelusta ystäviensä kanssa, jossa hän puhuu elämänsä kärsimyksestä ja toivoo olevansa jo kuollut. Kuitenkin, jossain sydämensä pohjalla, Job kaiken kärsimyksensäkin keskellä luotti Jumalaan. Tänään mekin saamme luottaa samaan toivoon kuin Job. Lunastajamme elää. Sunnuntai on tulossa.

(Kuva, teksti: Tuuli)

Pitkäperjantai: Eeli, Eeli, lama sabaktani?

Matt. 27: 33-54
Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda. 
   Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: ”Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.” Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
   Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan - pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
   Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: ”Hän huutaa Eliaa.” Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.” Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
   Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
   Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”