Communio

Ehtoollinen on mysteeri, ehkä käsittämätön, ainakin hankala mahduttaa aivoihin. Mutta tärkeä kuitenkin.

Tänä syksynä olen käynyt messuissa ja myös ehtoollisella useammin kuin koskaan elämässäni. Erityisesti tänään pyhän aterian merkitys ja sisältö ihmetyttivät taas, kun olin itse ehtoollisavustajana tuomiokirkkoseurakunnassa. Eivät nämä lähes jokaviikkoiset messuilut ole ainakaan mitään valaistumista tuottaneet ehtoollisen ymmärtämisen suhteen. Ei minusta tuntunut taaskaan mitenkään ylipyhältä sen leivän ja viinin kanssa.

Pyhyyttä kaivatessa, mieleeni tuli kysymys, jonka pappi esitti minulle ehtoollisavustajakoulutuksessa alkusyksystä. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, hän kysyi. Selitin sekavia sanoja armosta, koska minusta armo kelpaa vastaukseki kaikkeen. Armosta ja Jeesuksesta ja mystiikasta puhuin. Mikä on ehtoollisen merkitys sinulle, kysyn nyt kaikilta.

Meidän uskonkäsityksemme usein vaativat hirveästi käsittämistä. On oltava rationaalisia selityksiä, tarkkoja opinkappaleita, tajuttavia kertomuksia ja kaavoja kaikesta: Pyhän Hengen alkuperästä, ristinkuolemasta,  Jeesuksen ruuansulatuksesta. Tietysti, niitä selityksiä minä itsekin kaipaisin useamminkin.

Minulle ehtoollisen merkitys (yhä hirmu hämärä, sumuinen ja epävarma, ehkä vääräkin, en tiedä) on kuitenkin juuri se tietynlainen mysteerisyys. Se ettei minun tarvitsekaan ymmärtää, kerrankin niin. Jeesus tulee minuun, minä en tee mitään, edes ymmärrä. En edes yritä kehittää tarkkaa selitystä sakramentille. Jeesus on salatulla tavalla läsnä. Jeesus tekee taas kaiken puolestani. Armollista! Kunhan tottelen Jeesusta kerrankin jossain, syön ja juon ja teen sen hänen muistokseen. Olen rauhassa lapsi.





Miksi usko aikuisen analyysiksi muuttuu? Ei usko ole välttämättä ollenkaan mahdollista ilman rohkeutta vastaanottaa mysteeriä, luottaa.

Loppuun haluan vielä mainita täysin epäonnisesta päivästäni (Lähdin kotikotoa seitsemältä, että olisin ajoissa, kun minulla oli ehtoollisavustus Helsingissä kymmeneltä. Ajelin rauhassa Korsoon todetakseni, ettei täältä menekään junaa, jolla ehtisin. Ajoin Tikkurilaan, koska aikataulun mukaan sieltä menee kaksi. Eksyin, kysyin neuvoa, myöhästyin siitä ensimmäisestä, eikä toista junaa tullut. Soitin paniikissa melkein itkien kirkkoon ja sanoin, että tulen myöhässä. Harjoittelin pikajuoksua keskustassa, ja ehdin kuin ehdinkin melkein ajoissa. Läikyttääkseni viiniä lattialle ja failaillakseni alkoholittoman viinin kanssa.) Niin, haluan vielä kerjätä sääliä, ja kysyä, onks tää joku merkki nyt, ehkä musta ei pidä tulla pappia ainakaan?

Ps. Pyhä kabinetti (<-- klikkaa) on paras! (katso kokonaan, mutta jos et jaksa, niin 1:38, katso nyt ainakin tuosta)
Pps. ennakkoäänestys alkaa huomenna!
Ppps. armo

Ihmeellisiä ja väsyneitä

Olen yliopiston valtavassa tietokonetalossa, Aleksandriassa. Täällä ahkerat akateemiset istuvat nahkasalkkuineen pohtimassa 1800-luvun lapsuutta tai jotain algoritmeja. Minun piti kirjoittaa essee Gadamerin ajatuksista, mutta aivot umpisumussa ei nyt onnistu. Siksi kerron kuulumisista.

Tuntuu, että lokakuu tuli ja on marssinut vauhdilla vauhdikkaasti irrottanut minusta otteensa. Yliopistoa on ollut yli kuukausi, jo aika reilusti yli, enkä tunne oloani kuitenkaan viisaaksi. Olen oppinut hiljaisia asioita, hiljaista tietoa, sisäistänyt sen, ettei täälläkään oikeasti kukaan ole ylifiksu. Paitsi osa, mutten minä, eikä ehkä tarvitse. Täälläkin saa istua villasukissa jalat koukussa ja pelata subway surfia puhelimella luennoilla. (viimeksi mainittu ei siis tarkoita, että aiemmin olisi saanut, että täälläkään erityisesti kannattaisi, ei kannata)

Teologia tuntuu hiljaisella tavalla omalta. Sillä tavalla, etten haluaisi pois missään tapauksessa (vaikka välillä tuntui siltäkin), ja olen iloinen, että käytin viime kevätkuukaudet varhaiskristittyjen parissa enemmän kuin maailmassa. Kuitenkaan en jaksaisi oppia koko ajan. En jaksaisi tehdä ja olla aktiivisesti läsnä joka hetkessä, olen huomannut, ettei arki olekaan vain arkea, vaan aktiivisuutta tänä syksynä. Siitä kaikesta huolimatta olen melkein innoissani alkavasta kreikasta. Vaikka minulle on kerrottu kauhutarinoita neljän tunnin läksyistä ja muusta. Silti.

Eniten ominta on tänä syksynä ollut:
- koti
- agricola-messu, tulkaa tekin, sillä se on paras
- seurakunta siellä ja täällä, Kristuksen perhe (yhtä aikaa se on ollut kaukanakin)
- Nura Farahin Aavikon tyttäret -kirja, haluan suositella kaikille, sillä niitä oranssin sävyjä jaksan lukea kaiken muun kirjaintulvan keskelläkin

Ensimmäinen tentti oli. Istuin salissa ja katselin, kuinka ihmiset, ystävät, raapivat päätään, täyttivät konsepteja viisailla sanoilla, tai näyttivät epätoivoisilta. Minäkin tiesin jotain, vain yksi kohta oli ihan tyhjä, ja satuilin siihenkin tietoisesti väärin jostakin yliluonnollisesta.

Äkillinen kauhu kaikesta tehtävästä, palautettavasta ja arvioitavasta on kadonnut jonnekin tänään, pysykööt siellä. Vaikka oikeasti kannattaisi olla kauhuissaan, jos se saisi kirjoittamaan Gadamerin ajatuksista vähän tehokkaammin. Kun olen saanut vasta avattua tyhjän tiedoston. Onneksi sen palautus on vasta huomenna.

Onneksi kotikoti ei unohdu täälläkään, jos on tutustunut hulluihin seurakuntasankareihin. Kun jos ne hullut hassut ystävät saavat sunnuntai-iltana päähänsä tulla tuparivisiitille meille, niin tervetuloa vaan, välkomna ni är, mutta ensi kerralla pääsette sisään vain, jos tulette ennen kello yhtätoista, ilmoitatte etukäteen, ettekä silloin tule, kun joku on suihkussa. Niin hankimme teille pullaakin.

Muitakin ihmeellisiä asioita täällä tapahtuu, mutta niistä ei ole kerrottu tässä postauksessa. Tämä on kirjoitettu siksi, että välttäisin kirjoittamisen Gadamerista ainakaan ajoissa. siu.

lokakuu, sadetta ja irrallisia hetkiä

Viime viikko oli harmaa. Nyt jälkeenpäin tuntuu kuin koko viikko olisi mennyt juna-asemilla, läpimärissä kengissä, ilman lapasia, puoliunessa. Vaikka ehdinhän minä paljonkin tehdä: polttaa ruisleivät mikrossa, unohtaa sateenvarjon kotiin, melkein eksyä Herttoniemeen, altistua teologian fuksien kollektiiviselle opiskeluahdistukselle, leikkiä steariinilla Emilian katsoen tuomitsevasti vierestä, unohtaa avaimet ja soittaa ovikelloa yhdeltä yöllä. Ensimmäinen tenttikin tuli ja meni, aivan liian minimaalisella panostuksella. Ehkä ei olisi pitänyt olettaa, että Descartes ja Kierkegaard hiljalleen siirtyisivät aivoihini vain tenttikirjaa repussa kantamalla. Onneksi armoa riittää yliopistollakin, tentin voi aina uusia. Ehkä minustakin vielä joskus teologi tulee.

Keskiviikkona kun Emilia päätti olla järkevä, minä päätin etten olisi. Opiskelun sijasta päädyin Agricolamessuun. Sateisena iltana jopa Helsinki tuntui hetken kodilta kirkonpenkistä
katsottuna. Ehkä se oli tuttujen vihtiläisten määrä, ehkä kirkkosalin hämäryys tai ehkä yliväsymys, mutta Cola oli melkein oma maailmansa sinä iltana. Irrallaan pääkaupungin kylmyydestä ja syksyn harmaudesta. Vaikka papin puheet salaliittoteorioista ja kloorivedestä naurattivatkin, kirkossa olo oli hetken todellinen.

Eilen (tai teknisesti ottaen toissapäivänä) Emilia kirjoitti siitä, kuinka joskus tuntee olevansa huono kristitty. Minunkin on vähän ripittäydyttävä: puhelimen raamattusovellus on kovin huolissaan minusta. Elämä on välillä kiireistä eikä silloin ehdi tehdä kaikkea haluamaansa, sanoo sähköpostiviesti. Näyttäisi siltä, että olet hieman jäljessä YouVersion-raamattusuunnitelmassasi Evankeliumit. Niin, siltä tosiaan näyttää. Junamatkoilla on ollut helpompi kaivaa laukusta neulomisprojekti kuin selata puhelimesta Matteusta. Mutta olisiko okei joskus pitää vähän taukoa? Onko okei, jos ei aina vain jaksa? Tarvitseeko Raamatusta tehdä itselleen pakkopullaa kun ei vain ole fiilistä lukea? Nämä ei ole retorisia kysymyksiä. Kertokaa jooko, itse en osaa/tiedä/jaksa ajatella.

Toivottavasti ensi viikko on vähemmän harmaa. Joka tapauksessa aion viettää sen juoden paljon teetä ja kuunnellen Keaton Hensonia. Because nothing makes my day like sad bearded men with guitars.

vain yksi on tarpeen

Keskiviikkona Tuuli lähti agricola-messuun, mutta minua haukotutti. Pölyiset kirjat olivat liian paljon kesken, eikä ollut messufiilis, kiitosfiilis, ylistysfiilis. Ei ollut yhteysfiilis. Tuuli lähti messuun ja minä makasin sängyllä.

"mä oon ihan tosi huono kristitty!", totesin itselleni puoliääneen. Olisin jatkanut vielä muistamalla, etten ole avannut Raamattua kovin usein tässä, olen päättänyt, etten mene perjantaina nuorteniltaan, en palvele Jeesusta ollenkaan, en osaa rukoilla, en ymmärrä ehtoollisen merkitystä, en tiennyt keväällä, mitä * tarkoittaa messukaavassa. Ylipäätään, huono kristitty. Joinain päivinä rukous päättyy sellaiseen toteamukseen.

Keskiviikkona havahduin järjettömyyteeni heti sanottuani sen ääneen. Miksi sinne messuun olisi pitänyt mennä? Katselemaan kaunista alttaritaulua, itkemään filosofian tenttikirjapaniikkia, kaipaamaan kotiinko? Kertomaan Jumalalle ja muille colakävijöille, että olen hyvä kristitty, siksi kai ainakin osittain. Liian paljon juuri siksi. Liian paljon ihmisille jotain osoittaakseni, se ei kannata. Jeesus nimenomaan toteaa: tekopyhät ovat jo palkkansa saaneet.

Jostain syystä meillä on halu suorittaa kaikkialla ja kaikkea itsellemme, Jumalalle ja ihmisille näyttääksemme. Luullaksemme olevamme parempia.

Ei Jumala tarvitse meiltä mitään messukäyntejä, ei sitä, että osaisimme luetella ulkoa profeetat, nimeäisimme lapsemme heidän mukaansa. Emme me sellaista tee Jumalaa varten. (Luulen, että aika monesti tiedostamattamme haluamme muille kertoa, kuinka hyviä olemme, tässäkin) Messuun lähteminen silloin, kun ei oikeasti jaksa eikä kiinnosta, ei ole välttämättä hirmu hyödyllistä. "Silloin, kun on facebook-olo, on parempi olla facebookissa kuin pakottautua lukemaan Raaattua", opetti eräs pappi meitä isoskoulutuksessa.

Messuun lähteminen, käsien ristiminen, Jumalan sana ja ehtoollinen ovat pyhiä ja tärkeitä. Välttämättömiä uskossa kasvamiseksi, ainakin minulle.

Aina ei kuitenkaan tarvitse jaksaa tai haluta. Miksi pitäisi olla superkristitty, kun tiedän, että armo riittää, risti riittää, Jeesus riittää. Minä en ikinä. Siksi uskosta on turha tehdä suorittamista tai pakottamista.

Luuk.10:38-42
Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois."

Herran vastaus on hieno. Yksi ehdoton lempiraamatunkohtani muistuttaa minua siitä, mikä on tarpeen.

Kapteeni

Nauratti, kun näin tämän. Nauratti seuraavana päivänäkin, hölmö juttu, mutta silti. Mutta sitten mietin, että saattaa tämä kuva kertoa minun (ja uskon, että monen muunkin) elämästä aika oikeastikin. Sellaista ei välttämättä halua tunnustaa edes itselleen, mutta kuvaa katsoessa on tunnustettava. Ihan liian usein melkein tiedostamatta sanon Jeesukselle, että hei, sä oot taas tiellä, voiks vähän väistää? Ja toisinaan vielä paljon kovemmin, kylmemmin ja ylpeämmin.

Pyydän Jeesusta poistumaan, osoitan sydämeni ovelle. Minä teen niin silloin, kun monta hetkeä peräkkäin avaan Raamatun sijaan tietokoneen. Kun en liitä käsiä ristiin kuukauteen, vaikka toisaalta siltä tuntuisi. Kun mietin saarnan aikana kauppalistaa ja sanon Isä meidän väärin, koska keskityn ikkunoihin.  Kun jätän kertomatta, että oikeastaan haluaisin ehkä olla pappi, koska en halua olla liian hihhuli. Erityisesti silloin, kun teen sellaista, mistä en ole ihan varma, mitä mieltä Jeesus olisi.

Ei siinä ehkä sillä tavalla ole mitään kovin väärää. Tai väärää on, muttei erikoista. Mutta kuitenkin, Jeesus ei tullut maailmaan sitä varten, että me pyytäisimme häntä väistymään, piilottaisimme kaappiin tai pihavarastoon, tunkisimme ryttyyn ja ruttaisimme sängyn alle pölyttymään. Muuttaessa jättäisimme jälkeemme likaisen ja unohdetun Jeesuksen. Ongelma ei ole siinä hetkessä, kun pyydämme kerran Jeesusta väistymään vaikka koulutöiden tieltä, Jeesuskin jaksaa odottaa hetken. Virhe on siinä, ettemme enää halua nähdä Jeesusta ollenkaan. Että Jeesus siirtyy syrjään tieltä ja huristamme ohi niin, että pakokaasut vain leijuvat Jeesuksen päälle. Ja sitten ajamme ojaan, ilman Jeesusta.

Raamatussa Jeesus sanoo, minä olen tie, totuus ja elämä. Mitäpä jos pysäyttäisimme veneen ja ottaisimme Jeesuksen kyytiin, antaisimme Jeesuksen ohjata laivaa? Omaa pientä venettämme ja ihan tätä isoa seurakuntaa, Kristuksen valtamerialusta. Olen varma, että Jeesus olisi paljon parempi kapteeni kuin yksikään meistä. 

Tämän syksyn tavoite voisi olla, ettemme kovin monta kertaa ajaisi Jeesuksen ohi, emmekä tönisi Jeesusta kaappiin vaan pyytäisimme mukaan. Jeesus on oikeasti aika kiva ja cool tyyppi, enkä minä ainakaan halua eksyä tai ajaa karille.

Jeesus kiitos siitä, että sä oot valmis milloin tahansa hyppäämään meidän laivaan 

ja ohjaamaan sen pois niiltä vesiltä,  joissa sä et halua, että me eksytetään itsemme. 

Mä pyydän, että sä antaisit meille kaikille tänä syksynä sellaisen mielen, 

että me oikeasti haluttaisiin sut meidän laivan kapteeniksi ja luotettaisiin siihen, 

että sä ohjaat meidän elämää paljon paremmin kuin me itse koskaan. 

Tuu Jeesus kyytiin.

Aamen

elämämme, onnemme

Kello seitsemän: 70-lukuinen herätyskello isän lapsuudesta rämähtelee hitaasti, sammutan sen ennen kuin kuulostaa palohälytykseltä. Vedän peiton pään yli ja unohdan maailman vielä tunniksi. Vaikka oikeasti olisi kyllä kannattanut herätä silloin, kun piti.

Kello kahdeksan: Pakottaudun ylös, lysähdän räsymattolattialle ja teen hautausmaalla opitut muka-rutiini-jooga-venytykset, jotka saatan unohtaa viikoiksi. (vaikka ne ovat oikeasti ihan kannatettavat) Tuntuu virkeältä hetken.

Opiskelun välttämiseksi kuuntelen ylistystä (New wine Finland), kirjoitan päiväkirjaa, suunnittelen joululahjalistoja, haaveilen talvesta, keksin marjapuuron värisen vaatekriisin, etsin villasukkia ja luen yhden luvun Jesajaa.

Kello yhdeksän: syön leipää. Unohdan tahallani elämän leivän kirjoituspöydälle ja korvaan sen filosofialla, vaikken ymmärrä ollenkaan.  (Olen melkein varma, että jos selviän filosofiasta, selviän mistä vaan täällä.) Olemme juna-asemalla aikaisemmin kuin ikinä. Kello lupaa, että voimme syödä rauhassa sienirisottoa ja keskustella paastosta ja soijamaidon hinnasta.

Kello kaksitoista: Luentosalin valoja hämärretään, vaalea mies rykii edessä ja alkaa pahoitella kaikkia kurssiin liittyviä sekaannuksia. Suljen itseni maailmasta, keskityn käsialaan, runoihin ja turhuuksiin. En ymmärrä lopulta kauheasti, vaikka Tuuli hymyilee.

Kello neljätoista: Uskontotiede, johon väitän yhä rakastuneeni. Vieressä istuu tyttö, joka kuiskaa, että tuntuu kuin olisi istunut siinä koko päivän. Heitämme huonoa läppää vasenkätisyydestä ja ja vilvoitusjuomista. Luennoitsija kertoo epäkorrektin tarinan, jolle kaikki nauravat. Joku kysyy kysymyksen ja minä unohdun kirjoittamaan kauniisti otsikkoa, keskittymään taas koulussa väärään. Kuitenkin olen rakastunut kansanuskoon, magiaan, manaan ja shamaaneihin.

Kello kuusitoista: seison ratikassa matkalla jonnekin. Muutaman fuksin kanssa teemme pitsaa tuutorin valoisassa keittiössä. Nauramme hassuille teologijutuille ja valitamme tenttikirjojen sivumääriä. Puhumme siitä, voiko kristitty lukea Koraania tai meditoida. Pelaamme peliä, jonka minä voitan. On riparifiilis ja vähän outo, mutta kiva.

Kello yhdeksäntoista: Kävelen kivisiä katuja teologitoverien kera, keskustelemme opiskelusta. Joku kysyy, olenko pääorganisaatiosta vai jostakin herätysliikkeestä. Naurattaa, ja kerron olevani tavallinen, muka. Eksyn melkein Helsingin metroon, kun se on niin hankala, jos on kotoisin hevoskunnasta jostain muka-maalta. Lopulta istun oranssilla metropenkillä teologipojan kanssa, keskustelemme seurakunnista ja kodista ja saarnoista ja yhteydestä. Hän sanoo, että täällä on paljon hyviä paikkoja.

Kello kaksikymmentä kolmekymmentä: Minulle sanotaan nähdään huomenna, näemme söpön koiran ja vilkutan. Näen ensimmäistä kertaa ystävän juna-asemalla ja yllätyn. Menen vahingossa väärään junaan, vaikka tiesin oikean raiteen oikeasti. Väsyttää, enkä vieläkään avaa uskontotieteen tenttikirjoja. Ihmettelen, miksi.

Kello kaksikymmentäkaksi: En ole vieläkään opiskellut, kysyn voiko tähän aikaan keittää teetä, jos kurkkuun sattuu. Kohta sanon hyvää yötä.

Sinä olet voimamme, miekkamme ja kilpemme. 

Ahdingossa suojamme, muurimme ja linnamme. 

Sinä olet voittomme, vapautemme, rauhamme. 

Lopullinen suuntamme, elämämme, onnemme. 

Olen hyräillyt eilisestä Agricola-messusta tauotta.

Ps. Yuju-vilvoitusjuoma, eurolla kaikista R-kioskeista

A day in the life

 Heipä hei! Olen Tuuli, Emilian kämppis, teologian fuksi ja tämän blogin toinen kirjoittaja. Lisää musta voit lukea ylhäällä/alhaalla/sivulla olevasta linkistä joskus hamassa tulevaisuudessa, jahka saan semmoisen tehtyä. Tämä on mun torstai 18.9.2014.

Aamu alkoi samoilla rituaaleilla kuin aina ennenkin: puhelimen linnunlaulusoittoäänellä, miljoonallä torkutuksella ja lopulta raahautumisella keittiöön. Aamupalalla Emilia opiskeli, minä koomasin. Niin kuin aina. Onneksi on pikakahvi ja turkoosit Indiska-mukit, niiden avulla jopa minusta tulee aamuihminen. Sellainen, joka lukee Raamattua ennen kymmentä ja käyttää puoli tuntia meikkaamiseen, ihan vain koska kerrankin on aikaa.

 Puoli yhdeltätoista löysimme itsemme Korson juna-asemalta, kerrankin ajoissa. Aurinko paistoi pelottavan kirkkaasti, mutta onneksi ilma rauhoitti syksyisyydellään. Junamatkalla olisi varmaan pitänyt opiskella, mutta The National kuulosti korvissa unelmilta ja aamuiset maisemat olivat aivan liian kauniita ohitettaviksi, joten Esa Saarinen saa odottaa kirjahyllyssä vielä pari päivää. Kyllä mä aloitan ne uskontotieteenkin kirjat ihan tässä minä päivänä hyvänsä. Oikeesti.

 Oi Unicafe, sinä opiskelijain parhain toveri! En oikeasti tiedä miten pärjäisin ilman opiskelijaruokailuja. Kotona ruoanlaitto koostuu kirjaimellisesti makaroonista ja tonnikalasta. Porthanian parvekkeella oli kylmä, mutta seura oli hyvin emiliamaista ja ruoka oli hyvää. Paitsi Yuju. Opiskelijabudjetilla tuntuu väärältä kieltäytyä mistään ilmaisesta, mutta nyt parin viikon yujuilun kokemuksella voin kertoa, että se ei ole sen arvoista. Edes ilmaisena.

 Filosofian luento. Kielifilosofiaa ja metafysiikkaa. Odotan vielä, että päästään ihan perusjutuista vähän eteenpäin, niin ehkä mielenkiinnon taso nousee. Odotan myös sitä hetkeä, kun luennoitsija alkaa käyttää dioja word-dokumentin sijaan ja lopettaa o-kirjainten käytön ranskalaisina viivoina. Tämä toivo on elämämme ankkuri.

 Uskontotieteen luento. Magiaa, hirttoköysiä ja kuolleiden jäänteitä. Mitä muuta sitä kaipaisikaan iltapäiväänsä? (Vastaus: Yujuttomuutta. I'm not even kidding. Älä yujuile. Ikinä.)

Luentojen jälkeen suuntasin kotia kohti. Junamatkan alku sujui ihan mukavasti, kunnes Tikkurilassa päätin ihan pikkuisen vähän aikaa vain lepuuttaa silmiäni. Ja kappas, kun seuraavan kerran avaan silmäni, olen päätepysäkillä. Keravalla. Oho.

Ei auttanut muu kuin hypätä seuraavaan junaan takaisinpäin ja toivoa, ettei lipuntarkastaja satu samaan junaan. Kymmenen minuutin päästä olinkin jo turvallisesti koto-Korsossa.

Koska Emilia oli jäänyt viettämään sosiaalista elämää Helsinkiin, päätin viettää iltapäivää kotiseutumatkailun merkeissä.

Olen kuullut, että jotkut nimeltämainitsemattomat henkilöt (köhpanujatuomasköh) pitävät Korsoa jotenkin huonomaineisena ja alempiarvoisena. He eivät taidakkaan tietää, että täällä on ihkaoikea taikavesiputous! Legenda kertoo, että vesiputous toteuttaa hurskaiden ja puhdassydämisten kaikki toiveet. Itse olen kovasti viime aikoine pohdiskellut traagista televisiottomuuttani. Vesiputous oli tainnut kuulla toivomukseni, sillä mikäs muukaan putouksen juurella minua odottikaan kuin laajakuvatelevisio! Ja melkein ehjäkin!

Jos nyt ihan vakavissaan puhutaan, Korso on oikeasti aika kaunis paikka. Pitää vain osata etsiä oikeista paikoista.

Loppuilta onkin kulunut siivoillessa ja kirjoittaessa tätä postausta.

Jos jotain opin tänään, niin ainakin sen, että karuimmatkin paikat voivat olla juuri niitä, joissa on paras olla. Vaikka täällä ei olekaan tuttua seurakuntaa tai kaikkia ystäviä, niin Korso alkaa oikeasti tuntua jo kodilta. Ja se on tärkeintä.

(Tärkein opetus on kuitenkin tietysti se, ettei ikinä kannata yujuilla.)